PAB: “Vapaa ajattelu elää synkkää aikaa”

Päivän Byrokraatti julkaisi pari viikkoa sitten The New York Timesin mielipidekirjoitusosaston esimiehen, Bari Weissin erokirjeen. Tuo kirje sai pian seuraajan, kun kanadalaisen National Postin tunnettu kolumnisti Barbara Kay istuutui työpöytänsä ääreen ja kirjoitti samaa genreä edustavan viimeisen kolumninsa.

Kay kertoo eronsa syiksi Weissin tavoin twitterin oikeamieliset laumat, joiden cancel-kulttuurin vainot tekevät päätoimittajien elämästä helvettiä. Twitterin päivystävät pöyristyjät tulkitsevat kaikki kirjoitukset muotiaatteiden kapean prisman läpi, ja hivenenkin hyväksytystä poikkeava mielipidevalon taitto saa osakseen ideologisen raivon, ja aina valmiina olevat uskonsoturit usutetaan kirjoittajan ja julkaisijan kimppuun. Tuloksena toimituksiin hiipii itsesensuurin ja ihan puhtaan sensuurin varjo, joka tekee kaikista vainoharhaisia ja pakottaa ilmaisun yhteen muottiin.

Ideologinen puhdasoppisuus on tietysti cancel-kulttuurin tarkoituskin, ja näin mielipideterrorista tulee voittava strategia. Monen hallinnon harjoittama pitkän linjan doktriini on, että terroristien kanssa ei neuvotella, mutta se ei auta woke-vasemmiston kanssa. Mielipideterroristit eivät edes pyri neuvotteluihin. Vain täydellinen antautuminen heidän vaatimuksilleen riittää.

Weissin ja Kayn erokirjeiden myötä herää kysymys, kuinka monta vastaavaa tapausta pitää tulla, ennen kuin ihmisen hahmontunnistus käynnistyy? Kun sama ilmiö toistuu ympäri maailmaa, pidämmekö edelleen mahdottomana, että aiheesta suomessa käyty keskustelu voisi johtua jostakin todellisesta ilmiöstä? Voisivatko median objektiivisuuden puute ja toimittajien aatteellisuus olla aitoja huolenaiheita, vai pidämmekö edelleen todennäköisempänä, että kyseessä on vain kaksi yksittäistapausta ja koko keskustelua ei edes kannata käydä?

Näiden painostuskampanjoiden myötä mediasta tulee yhden totuuden, yhden ideologian ja yhden sallitun mielipiteen toistelija – propagandaa. Muille mielipiteille ja näkökulmille ei ole enää tilaa, ja journalistien kuuliaisuutta valvoo uskonnollinen poliisi Twitterissä. Kuten kotimaiset kyselytutkimuksetkin ovat toistuvasti osoittaneet, toimituksiin hakeutuu kasvavissa määrin vain oikeamielisiä ja sovinnaisia aktivisteja, jotka katsovat journalismin sijaan tehtäväkseen ideologisen valistuksen. Ei, kyselytutkimukset eivät ole olleet tieteellisesti vertaisarvioituja, mutta jos ne osoittavat joka kerta samansuuntaisia tuloksia, mainitun hahmontunnistusmittarin tulisi ehkä värähtää? Ne, jotka eivät tunnusta aatetta, joko vaikenevat tai poistuvat. Weiss ja Kay valitsivat jälkimmäisen, ja Kayn sanoin näin mielipiteiden kirjo kutistuu joka päivä.

Erikoinen piirre tässä kuviossa on se, että journalisteja itseään ei asia tunnu laajemmalti kiinnostavan. Heidän pöyristelyprikaatinsa tuella tekemä asenteellinen valistustyönsä kohtaa jatkuvasti kasvavaa kritiikkiä puolueellisuudestaan, lehtien lukijamäärät ovat vapaapudotuksessa ja luottamuskin mediaan on globaalisti laskussa, mutta tästä huolimatta he valitsevat itsepohdiskelun sijasta ylimielisen defenssin tai ideologisen sokeuden. Se, kummasta on kyse, jää epäselväksi. Ovatko journalistit todella valmiita uhraamaan omat työpaikkansa ideologian alttarilla, ja kuvittelevatko he verenhimoisten laumojen tulevan heidän tuekseen, kun ne lakkautetaan kannattamattomina? Eikö journalismi ole enää heille itseisarvo?

Toki toimittajiin kohdistuu paine myös toiselta suunnalta, kun Weissin ja Kayn julkisuuteen tuoma ilmiö nostattaa uusia kulmakarvapareja. Tässä ristipaineessa eläminen ei varmastikaan ole aina helppoa, varsinkaan niille toimittajille, jotka pyrkivät vielä pitämään kiinni journalismin laadukkaista perinteistä. Lopulta näiden kritiikkien vaatimukset ovat kuitenkin luonteeltaan kovin erilaisia: toinen vaatii puolueettomuutta ja objektiivista journalismia, toinen ehdotonta alistumista alati muuttuville ideologisille uskonkappaleille.

Päivän Byrokraatti julkaisee myös Barbara Kayn erokirjoituksen suomen kielellä:

—

Miksi jätän National Postin

Itseään rohkeasta totuuden kertomisesta jatkuvasti ylistävän kanadalaisen media-alan tavoitteena on piilottaa todelliset mielipiteensä niiden paljastamisen sijasta.

Kaksi vuosikymmentä on kulunut siitä kun ensimmäinen nimeäni kantava juttu ilmestyi National Postissa. Naiselle, joka oli uransa alkutaipaleella jo selvästi keski-iässä, kokemus on ollut hieno ja etuoikeutettu. Mikä tärkeämpää, se on ollut eloisa, virkistävä ja hauska. National Post perustettiin 1998 turvasatamaksi Kanadan perinteistä mediaa tuolloin vaivanneelta (ja edelleen vaivaavalta) tunkkaiselta hurskastelulta. Valitettavasti se henki on nyt lähtenyt tuosta paikasta, ja olen päättänyt jättää säännöllisen kolumnini, ainakin toistaiseksi. Olen pannut merkille viime aikoina, että suuri osa parhaasta Kanadaa koskevasta journalismista ilmestyy alustoilla joita ei ollut edes olemassa ennen aivan viime aikoja (ja jotka eivät joissain tapauksissa edes ole kanadalaisia). Lukuisat ihailemani kansainväliset kirjoittajat ovat päättäneet etsiä uusia tapoja tavoittaa yleisönsä. Liityn nyt heidän joukkoonsa.

Kanadalainen media ei rakasta mitään niin paljon kuin tarinoita katkerista taisteluista omien riviensä kesken. Toivonkin, että minulla olisi esittää jokin shokeeraava tarina sensuurista tai työpaikkakiusaamisesta vahingoniloisille mediakriitikoille – vaan ei ole. Itse asiassa kunnioitan ja arvostan edelleen niitä Postin päätoimittajia, joiden kanssa olen työskennellyt vuosien varrella. Heidän kokemiaan valtavia paineita ei kuitenkaan voi enää rajata vain heidän hallinnollisten tehtäviensä alueelle. Paineet ovat levittäytyneet myös heidän suhteisiinsa kolumnistien kanssa ja ne ovat pilanneet viikoittaisen yhteistyön, joka oli joskus yksi tämän työn valtavista iloista.

Kiitos James Bennetin ja Bari Weissin ekskommunikaation The New York Timesista, Massey Collegen Margaret Wenten säälimättömän ajojahdin, ja CBC:n veteraanitoimittajaansa Wendy Mesleyyn kohdistaman sadistisen häpäisyn, tässä kirjeessä kuvailemani myrkyllinen ilmiö on jo kaikkien hyvin tuntema. Jokainen päätoimittaja tuntee olevansa yhden twiitin päässä laumojen ahdistelusta ja potkuista, ja näin sallittujen mielipiteiden kirjo kutistuu joka päivä. Usein kolumnit kuulostavat siltä kuin ne olisi kyhätty kasaan niistä muutamista kuluneista sanonnoista, joiden toisteleminen on vielä sallittua. Itseään rohkeasta totuuden kertomisesta jatkuvasti ylistävän kanadalaisen media-alan tavoitteena on piilottaa todelliset mielipiteensä niiden paljastamisen sijasta.

National Postin päätoimittajat Matt Gurney ja Rob Roberts tekivät parhaansa tukeakseen minua viimeisten kuukausien aikana, jopa silloin kun latautuneista aiheista kirjoittamiani kolumneja viivyteltiin tai hylättiin kokonaan. Kolumnin jättämisen ja julkaisemisen välillä kului useita päiviä, joiden aikana sitä siirreltiin katselmoitavaksi uudelleen ja uudelleen päätoimittajalta toiselle.

Vielä tänään päätoimittajani vakuutteli minulle, ettei työpaikkani ole vaarassa. Kuitenkin jokainen viikko näyttää tuovan mukanaan uusia rajoituksia ja uutta ahdistuneisuutta. Kirjoittajan ei pitäisi joutua tuntemaan olevansa päätoimittajansa rasitteena tai pyytävänsä tältä palvelusta voidakseen antaa äänen valtavirtaa edustaville periaatteille, joihin suurin osa kanadalaisista edelleen uskoo. Jopa silloin, kun kolumnini ilmestyvät National Postissa viiveettä ja vastaväitteittä, koen huolta siitä, että jokin yksittäinen kaidalta polulta harhautunut sana tai lause aiheuttaa päätoimittajalle palauteryöpyn. Jos olisin kokemattomampi kirjoittaja, joka tarvitsee rahaa tai näkyvyyttä, joutuisin mukautumaan näihin huolenaiheisiin. Olen kuitenkin onnekas enkä ole siinä asemassa.

2000-luvun alkupuolelta lähtien journalistit ovat osanneet odottaa alansa kuolemaa, mutta oletimme virheellisesti alamäen johtuvan yksinomaan taloudellisista ja teknologisista syistä. Erityisesti viime kuukausina on kuitenkin tullut selväksi, että ideologiset puhdistukset ovat jouduttaneet hitaan vetäytymisen täydeksi murskatappioksi. Enää ei ole kyse kysynnän hiipumisesta: suosittujen verkkosivustojen nousu todistaa, että kanadalaiset kaipaavat tuoreita ääniä ja hyvää raportointia. Sen sijaan vanhat mediatalot murenevat sisältä, koska ne ovat ulkoistaneet toimituksellisen linjansa äänekkäälle sisäiselle vähemmistölle joka käyttää sosiaalista mediaa järjestelmällisesti aseenaan tuhotakseen työpaikan hierarkiat, ja joka esittää vaatimuksensa uskonnollisin äänenpainoin. 1990-luvulta lähtien esiintyneen poliittisen korrektiuden eri iteraatioiden aikoina National Postin päätoimittajat taistelivat tätä trendiä vastaan. Mutta kuten Rex Murphyn julkinen häpäiseminen osoittaa, jotkut heistä tuntevat ettei heillä ole enää muita vaihtoehtoja kuin laskea aseensa ja pyytää rauhaa.

Viimeinen kolumni, jonka jätin National Postille oli kiihkoton arvio ensi kuussa julkaistavasta Debra Sohn uudesta kirjasta “The End of Gender: Debunking the Myths about Sex and Identity”. Ulkoisesti Soh on juuri sellainen kirjailija, jota progressiiviset ovat ylistäneet viime vuosina: nuori rodullistettu nainen (ja neurotieteiden tohtori), joka kirjoittaa rohkeasti sukupuoleen ja identiteettiin liittyvistä kysymyksistä. Itseni tavoin hän myös sattuu uskomaan sellaisiin käsitteisiin kuin biologia, sukupuolidimorfismi, todistusaineistoon nojaavat kliiniset hoidot, ja vertaisarvioitu tiede. Normaalissa maailmassa sillä ei pitäisi olla merkitystä, jos nämä käsitteet törmäävät sellaisiin ideologisiin liikkeisiin, jotka pitävät pyhinä ilmestyksinä paljastuneita sisäisiä sukupuolikokemuksia.

Mutta jopa useat progressiiviset (mukaan lukien he, jotka allekirjoittivat Harperin ”oikeudenmukaisuuden ja avoimen keskustelun kirjeen” (eng: “Letter on Justice and Open Debate”)) tunnustavat avoimesti, että emme elä normaaleja aikoja. Jos niinkin kuuluisa ja vaikutusvaltainen kirjailija kuin J.K. Rowling tulee tahratuksi vain siksi että sanoo biologian olevan olemassa, ei pitäisi tulla kenellekään yllätyksenä, että kolumni tarjosi Postin päätoimittajille jälleen uuden syyn viivytellä.

Vapaa ajattelu elää synkkää aikaa Kanadassa. Ääriliikkeet kuitenkin toimivat aina sykleissä, ja vastavallankumouksen pyörien voi kuulla jo pyörähtävän liikkeelle. Jos päätoimittajani ovat suostuvaisia, saatan ilmestyä takaisin Postin sivuille, kunhan tämä liike on edennyt riittävän pitkälle. Tai sitten en. Oli miten oli, tulen löytämään muita tapoja tuoda ajatukseni maailmaan. Ja miten sitten valitsenkaan sen tehdä, olen luvannut itselleni kokemuksen olevan vähintäänkin eloisa, virkistävä ja hauska.

[Linkki kolumniin alkuperäiskielisenä]