PB: LEI-tunnus ylibyrokratian välikappaleena
Otsikon mahdollisesti aiheuttama de ja vu -tunne ei ole virhe Matrixissa, vaan Päivän Byrokraatti todella kirjoitti LEI-tunnuksista viimeksi aika tarkkaan vuosi sitten. Kyse ei ole havaijilaisten kukkaseppeleiden erityisen tarkasta identifioinnista, vaan tunnuksesta, jonka EU kehitti johdannaismarkkinoiden osapuolten tunnistamista varten.
Nyt kun tunnusta on käytetty melkein vuoden päivät, sen saavutuksia on aika tarkastella.
Plussaa on, että vuoden aikana rahoitusmarkkinat eivät ole romahtaneet, eikä yhtään Bernard Madoffia ole jäänyt kiinni tai Lehman Brotherseja kaatunut. Laitetaan se LEI-tunnuksen ansioksi.
Miinusta on, että tunnus vaikuttaa sangen turhalta byrokratialta, ja sillä on kansankapitalismia ajatellen pelkästään haitallisia vaikutuksia.
Kustannus viranomaisleiman ylläpitämisestä on PRH:n hinnastossa 70 euroa ensimmäiseltä ja 30 euroa seuraavilta vuosilta (jos tunnus pidetään katkeamatta voimassa). Rahalle ei saa mitään vastinetta, ellei ylenmääräisesti nauti PRH:n veroluonteisten maksujen toteuttamisesta, maksukuitin heiluttelusta ja niiden arkistoinnista sekä siirtämisestä kirjanpitoon.
Pienille ja passiivisille yhteisöomistajille tunnus tarkoittaa sen verran suurta lisäkustannusta, että suorat osakeomistukset eivät ole enää mielekkäitä. Tällaisia ovat esimerkiksi kaikenlaiset yhdistykset ja säätiöt, joita Suomi on pullollaan. Yllättävän moni näistä omistaa osakkeita pikkusummilla – muutamilla sadoilla tai tuhansilla euroilla. Nyt tunnuksen hankkimisesta aiheutuu kustannus, joka absurdeimmillaan leikkaa jopa koko omistuksen arvon.
Näin kävi esimerkiksi juuri nyt tänä syksynä, kun eräs taho teki julkisen ostotarjouksen Technopolis Oyj:n osakkeenomistajille yhtiön koko osakekannasta.
Yksi osakkeenomistajista kertoi Päivän Byrokraatille, että yhtiöllä on tuhatkunta yhteisöomistajaa, joista monilla on hyvin vähäinen määrä osakkeita. Näiden dilemma on se, että ostotarjouksen hyväksyminenkin tulkitaan toimimiseksi arvopaperimarkkinoilla, eivätkä yhteisöt voi nykyisen sääntelytulkinnan mukaan tähän ostotarjoukseen suostua, ellei näillä ole voimassa olevaa LEI-tunnusta. Vaan kun tunnusta ei kannata hankkia, jos viranomaismaksu ylittää osakkeiden arvon tai vie siitä leijonan osan.
Ja kun ostotarjousta ei tämän vuoksi voi vapaaehtoisesti hyväksyä, jäänee pienille yhteisöomistajille ainoaksi rationaaliseksi vaihtoehdoksi odottaa pakkotoimia. Lunastus yleensä viimeistellään jäljelle jäävien pienosakkaiden kanssa välimiesmenettelyssä, joka tässä tapauksessa alkaisi kenties vain siksi, että byrokratia vie taloudellisen järjen vapaaehtoisesta ostotarjouksen hyväksymisestä.
LEI-tunnus muodostaakin mielenkiintoisen esimerkin hiljalleen kertyvästä byrokraattisesta kuonasta. Eihän tunnus mikään maailman suurin ongelma tietenkään ole, mutta ei kai uuden lain säätämiselle ole riittävä peruste myöskään se, että siitä on vain vähän haittaa?
Yksittäisenä tapauksena LEI-tunnus on vain hivenen ärsyttävä esimerkki turhasta byrokratiasta, mutta sadat ja tuhannet vastaavat esimerkit tarpeettomasta ylireguloinnista kumoloituvat yhdessä siksi, mitä kutsutaan täällä meillä ”sääntö-Suomeksi” tai ”byroslaviaksi”.
– – –
Edit: päivitetty teksti PRH:n uusimman hinnaston mukaiseksi.
Saatat tykätä myös
Kirjoittaja
Tässähän on suhteellisuusperiaatteen vastaista hallintoa potenssiin kaksi, jos tarkoituksena on ollut tunnistaa systeemiriskiä aiheuttavat johdannaispelurit:
– ensinnäkin tämä, että sääntely on ulotettu aivan pienimpiinkin toimijoihin
– toisaalta se, että sääntely ei koske vain johdannaiskauppaa vaan myös suoria osakesijoituksia ja joukkovelkakirjoja. Sillä siis säännellään suoraan omistamista ja omistussuhteiden muutoksia.
Ongelmallista tämä on erityisesti siksi, että tämä ei ole mikään yksittäistapaus vaan EU ampuu säännönmukaisesti kärpäsiä tykillä sääntelyinnossaan. Sääntelyn tarve ei ole todellinen vaan erilaisia verukkeita käytetään poliittisten tarkoitusperien edistämiseen kollektiivisin rangaistuksin.
Olennaista olisi pohtia keinoja, miten hallinnon virkamiehet saataisiin tilille suhteellisuusperiaattetta pilkkaavista menettelyistään.
On syytä oikaista kaksi väärinkäsitystä.
Ensinnäkin, LEI ei ole EU:n hanke vaan amerikkalaislähtöinen ja maailmanlaajuinen oikeushenkilöiden tunnistamisjärjestelmä. Järjestelmän ”isä” on Financial Stability Board (FSB), jonka tehtävänä on pitää pankkimaailma vakaana. Siis viime kädessä estää Lehman Brothersin kaltaiset pankkikonkurssit ja sitä kautta sijoittajien rahojen menetykset.
Ennen LEI:tä rahoitusmarkkinoilla ei ollut mitään todellista keinoa tunnistaa markkinaosapuolia
ja sitä kautta arvioida niihin liittyviä riskejä. Piensijoittaja voi tietysti pitää rekisteröintiä turhana byrokratiana, mutta mahdoton olisi myös sellainen ratkaisu, että osaa sijoittajista ei tarvitsisi tunnistaa.
Toinen väärinkäsitys on, että kyseessä olisi viranomaistoiminta. Näin ei ole, vaikka LEI-rekisterinpitäjien joukossa on myös viranomaisia kuten Suomen PRH. Rekisteröinti ja sen hinnoittelu tapahtuvat markkinaehtoisesti. Rekisterinpitäjäksi voi hakeutua mikä tahansa GLEIF:n (järjestelmää pyörittävä keskusorganisaatio) ehdot täyttävä organisaatio. Markkinajohtaja on GMEI Utility, jolla on hallussaan noin kolmasosa kaikista LEI-rekisteröinneistä. Muita suuria ovat Lontoon pörssi ja saksalainen WM Datenservice. Ne kaikki rekisteröivät LEI-tunnuksia myös suomalaisille yhteisöille.
PRH on pikkutekijä, jolla on 1,8 %:lla maailmanlaajuisista rekisteröinneistä. Tosin suomalaisten yhteisöjen tunnuksista PRH:lla on yli 90 %. Tämä johtunee siitä, että suomalaisen on helpointa hakea tunnusta suomalaiselta viranomaiselta. Asiaa auttaa myös se, että PRH on hinnoitellut LEI:n suorastaan aggressiivisesti. Yksittäisen hakijan on hyvin vaikea saada tunnusta mistään halvemmalla kuin PRH:lta.