PAB: Puuhamaa on kiva paikka, Puuhamaa on 1984

Päivän Antibyrokraatti -palkinnon saa Verkkouutisten talous- ja politiikan toimittaja Sami Metelinen, jonka tekemät havainnot perheensä vierailulta Puuhamaahan tiivistävät täydellisesti ajan hengen vuoden 2017 Suomessa:

 

Eilen Puuhamaa.

 

Matka 30 vuoden taakse. Viimeksi olen käynyt siellä todennäköisesti vuonna 1990. Mikään ei ollut muuttunut. Juuri mitään ei ilmeisestikään sillä välin ollut maalattu tai korjattukaan. Rakenteet natisivat. Isoihin liukumäkiin ei uskaltanut tällä massalla kiivetä.

 

Kaikki oli ihanasti rempallaan.

 

Kun menimme “buffet”-ravintolaan, emme osanneet oikein pidätellä nauruamme. Ravintola oli ankean näköinen koulun ruokala. Tarjolla oli pataa, jossa lillui muutama harmaaksi keitetty lihanpala. Armeijassa oli muistaakseni paremmat ruoat kuin koulussa. Siellä tosin oli yleensä niin nälkä, että kaikki maistui, joten en ole aivan varma.

 

Puuhaamassa edelleen hienointa on se, että se ei ole mikään karkinmässytyshuvipuisto. Suurin osa huvista perustuu lihasvoiman käytölle: upeita esteratoja ja härveleitä, jotka liikkuvat vain käsi- tai jalkavoimilla. Lisäksi on hienoja pärisevillä kaksitahtimoottoreilla kulkevia autoja kaikenikäisille.

 

Kyllä, siinä kiteytyi jonkinlainen mielikuva Suomesta.

 

Kun päädyimme grilliravintolaan syömään, mieleen palautui myös kuva 80-luvun makujen Suomesta.

 

Makkaraperunat. Makkaroissa oli ehkä yksi prosentti lihaa. Jauhot olivat imeneet itsensä paksuiksi grillin rasvasta. Vatsaa närästi pelkkä ajatus niiden syömisestä. Ranskikset oli myös tehty sopivasti perunajauhopötköiksi rasvaa imemään. Jäin miettimään, miten ihmeessä kukaan vapaaehtoisesti syö tällaista roskaa.

 

Roskaruokahan on hyvistä aineksista ja oikein maustettuna aina välillä oikein miellyttävää nautintoa, mutta tuo ruokahan on sellaista, mitä missään muussa maassa kukaan ei suostuisi syömään vapaaehtoisesti. Palasin mielessäni kouluruokaan, peruskouluun, tasapaksuistamiseen.

 

Ei kai suomalainen voi oppia syömään eläimillekään kelpaamatonta roskaa muuta kuin siten, että suomalainen opetetaan syömään roskaa. Ruokaympyrä taisi olla kovan elintarviketeollisuuden ja tuottajienkin lobbauksen tulosta? Kuka toimitti puolivalmiit ainekset? Saarioinen? HK?

 

Hyvävelikapitalismi on aina voimissaan, kun kollektiivisesti päätetään, mitä ostetaan ja mistä ostetaan. Kilpailua ei ole. Ihmiset tottuvat kuraan aivan kuin sosialismissa, kun vaihtoehtoja ei ole. Peruskoulusta vaihtoehdottomuus alkaa.

 

Kollektiivisesti päätetään, miten kyydit järjestetään, mitä syödään, mitä opitaan, mistä kirjat ostetaan, keneltä kynät hankitaan, kuka saa huoltaa rakennukset, kuka rakentaa ne jne. Mistä ne hankitaan? Kavereilta tietenkin.

 

Iso osa suomalaisesta yritystoiminnastakaan ei perustu etenkään pienissä kaupungeissa ja kunnissa yhtään minkäänlaiseen markkinatalouteen. Iso osa yritystoiminnasta perustuu ihan puhtaasti siihen, että kaverit kunnan päättävissä elimissä hoitavat tilaukset firmalta. Tätä kaikkea perustellaan yleensä sillä, että köyhilläkin on mahdollisuudet ja on oikeudenmukaista, kun kaikille tarjotaan samaa.

 

Kyllä, se on näkökulma oikeudenmukaisuuteen, että ihmiset ovat tasa-arvoisia, kun he syövät samaa kuraa, ajattelevat samalla tavalla, ajavat suunnilleen samanlaisilla autoilla (tai istuvat samanlaisissa busseissa), lukevat samoja kirjoja, kuuntelevat samaa musiikkia, katsovat samoja uutisia, käyvät yhdessä ja samassa Puuhamaassa viihtymässä ja toimivat kaikki yhden yhteisen kansallisen hyvinvoinnin eteen, mikä mitataan tilastollisesti yhteiskunnan pärjäämisestä suhteessa muiden maiden vastaaviin tilastoihin.

 

Se on kansallissosialistinen unelma, uusi uljas maailma.

 

Onneksi ei aivan niin. Suomalainen systeemi toimii edelleen kuin UAZ, vaikka on hillittömän tehoton ja yskähtelee.

 

Jotkut uskovat, että Suomi on lottovoittajien maa, vaikka ihmisten varallisuus ja tulotaso ovat heikkoja verrattuina muuten kehityksestään samanlaisiin maihin. Sen tietää jokainen muualla kuin Suomessa oleskellut.

 

Systeemi toimii, koska kaiken tämän sulkeutuneen talouden jäänteiden ja makkaratehtaita muistuttavien koulujen ja tasapäistämisen kulttuurin ohella vanhat ihanteet ja rakenteet pitävät yllä mahdollisuuksia kehittää itseään ja ympäristöään ja menestyä.

 

Suurimmissa kaupungeissa on mahdollisuuksia. On kulttuuria, on kilpailua, on vaihtoehtoja. Ihmiset ovat kiertäneet maailmaa, kouluttautuneet. On monipuolista yritystoimintaa ja korkeaan osaamiseen perustuvia tuotteita ja palveluita, jotka pärjäävät kansainvälisessäkin kilpailussa. Suurella osalla ihmisistä on ihanteinaan eteenpäin pyrkiminen, itsensä kehittäminen, ympäristönsä kehittäminen, uuden luominen, menestyminen.

 

Sitten on toinen osa totuutta, joka tarkoittaa nitiseviä liitoksia ja hiljalleen lahoavia rakenteita. Sitä on maantieteellisesti suuri osa Suomea.

 

Hyvillä rakenteilla tarkoitan luottamuksen kulttuuria. Ihmiset luottavat toisiinsa. Ihmiset voivat pääpiirteissään luottaa viranomaisiin, vaikka säröjäkin on. Infra on hyvää, vaikka rapistuvaa.

 

Kuten Puuhamaassa, kaikki on ihanasti rempallaan, mutta kun on kerran jotain rakennettu hyvin, se kestää aika kauan, vaikka kaikki ränsistyy. Se on Suomi pienoiskoossa.

 

Puuhamaassa lapsia kannustetaan toimimaan, kehittämään itseään, oppimaan, toimimaan ryhmässä, keksimään yhdessä leikkejä. Kaikki ei ole valmiiksi tarjolla kuin perinteisessä huvipuistossa: sen kuin istuu härveliin, ja kirkuu. Toiminnallisuus edustaa minulle hyviä modernin maailman arvoja.

 

Toisaalta Puuhamaa edustaa vanhojen hyvien rakenteiden hidasta ränsistymistä. Hyvästä ei ole pidetty huolta. Se edustaa etenkin ruokansa puolesta vaihtoehdottomuutta: kilpailun puutteen aiheuttamaa huonoa makua, johon kaikki on kuitenkin opetettu tyytymään.

 

Puuhaamaan visiitillä minulle kirkastui nostalgisen kokemuksen kautta, mikä Suomessa on hyvin ja mikä on pielessä.