PAB: “Twitteristä on tullut New York Timesin päätoimittaja”
Kuten Suomessa, myös amerikkalaisessa toimittajakunnassa vasemmistolaisuus on muotia, ja muuta katsantokantaa edustavien ei ole Weissin mukaan helppoa työskennellä ja yrittää pitää kiinni tiedonvälityksen moniäänisyydestä.
The New York Times on leimallisesti vasemmalle kallellaan oleva itärannikon valtalehti, joka on hiljalleen liikkunut keskustavasemmistolaisuudesta kohti woke-identiteettipolitiikkaa. Kehitystä voi suomalaisille kuvailla leikkisästi siirtymäksi Helsingin Sanomista Nyt-liitteeksi. Huvittavalla tavalla New York Timesin tunnettu lyhenne onkin NYT.
Suomalaisessa mediassa Weissin tai muiden samasta syystä viime kuukausina tehtävänsä jättäneiden, tunnettujen konservatiivi- tai sentristitoimittajien tapauksiin ei ole kiinnitetty huomiota, joten Päivän Byrokraatti paikkaa aukon ja julkaisee Bari Weissin erokirjeen kokonaisuudessaan.
—
Hyvä A.G.,
Surukseni kirjoitan sinulle ilmoittaakseni eroavani The New York Timesin palveluksesta.
Liityin joukkoonne kolme vuotta sitten täynnä kiitollisuutta ja optimismia. Minut palkattiin alun perin edustamaan niitä ääniä, jotka eivät muutoin pääsisi edustetuiksi sivuillanne. Ääniä, kuten ensikertalaiset kirjoittajat, sentristit ja konservatiivit, sekä muut, jotka eivät luonnostaan tunne The New York Timesia kodikseen. Syykin tälle pyrkimykselle oli selvä: Lehden epäonnistuminen vuoden 2016 vaalituloksen ennakoimisessa todisti, että se ei ymmärtänyt lainkaan maata jonka asioista kirjoitti. Dean Baquet ja monet muut myönsivätkin tämän useaan otteeseen. Mielipidesivujen prioriteetiksi asetettiin tämän kriittisen puutteen korjaaminen.
Minulle oli suuri kunnia olla osa tätä James Bennetin (PB huom: Bennet oli NYT:n pääkirjoitustoimittaja, joka erosi tehtävästään kuukautta ennen Weissiä) johtamaa pyrkimystä, ja olen ylpeä työstäni kirjoittajana ja päätoimittajana. Niiden ihmisten joukossa, joita autoin saamaan äänensä kuuluviin sivuillamme olivat mm. Venezuelalainen toisinajattelija Wuilly Arteaga, Iranilainen shakkimestari Dorsa Derakhshani, sekä Derek Lam, kristillinen demokraatti Hong Kongista, samoin kuin Ayaan Hirsi Ali, Masih Alinejad, Zaina Arafat, Elna Baker, Rachael Denhollander, Matti Friedman, Nick Gillespie, Heather Heying, Randall Kennedy, Julius Krein, Monica Lewinsky, Glenn Loury, Jesse Singal, Ali Soufan, Chloe Valdary, Thomas Chatterton Williams, Wesley Yang ja monet muut.
Mutta niistä oppitunneista, jotka seurasivat vaaleja, ei ole otettu opiksi. Oppitunneista, kuten muiden amerikkalaisten ymmärtäminen, tribalismin vastustamisen välttämättömyys, ja ajatusten vapaan vaihdon keskeisyys demokraattiselle yhteiskunnalle. Sen sijaan lehdistössä – ja kenties erityisesti tässä lehdessä – on muodostunut uusi konsensus: totuus ei ole yhteisen etsimisen ja löytämisen prosessi, vaan uskontunnustus jonka muutama valaistunut yksilö tuntee, ja joiden tehtävänä on valistaa siitä muita.
Twitteriä ei löydy The New York Timesin kustantajan, tai toimituksen johdon nimien joukosta, mutta Twitteristä on tullut lehden ylimmäinen päätoimittaja. Sitä mukaa kuin Twitterin etiikasta ja normeista on tullut myös lehden etiikka ja normit, lehdestä itsestään on tullut enenevissä määrin performanssin alusta. Jutut valitaan ja kerrotaan tavalla, joka tyydyttää hyvin kapeata yleisöä, sen sijaan että annettaisiin kiinnostuneen yleisön lukea maailmasta ja vetää omat johtopäätöksensä. Opin itse aikanaan, että journalistin vastuulla on kirjoittaa raakavedos historiasta. Historiasta on kuitenkin tullut vain ohikiitävä hetki, jota muokataan mahtumaan ennalta määrättyyn narratiiviin.
Omat seikkailuni väärinajattelun parissa ovat saattaneet minut kanssani eri mieltä olevien kollegoideni jatkuvan työpaikkakiusaamisen kohteeksi. Minua on kutsuttu natsiksi ja rasistiksi. Olen oppinut viittaamaan kintaalla kommenteille siitä miten kuulemma ”kirjoitan taas juutalaisista”. Useampaa kollegaani joiden on katsottu suhtautuvan minuun ystävällisesti, on myös ahdisteltu. Työtäni ja persoonaani on halvennettu koko yhtiölle avoimilla Slack-kanavilla, ja toimituksen johtohahmot ovat osallistuneet tähän toistuvasti. Jotkut työtovereistani ovat vaatineet poistamistani lehden palveluksesta jotta yhtiö voisi olla tosiasiallisesti yhdenvertainen, toisten postaillessa kirves-emojeja nimeni viereen. Toiset New York Timesin työntekijät solvaavat minua julkisesti Twitterissä valehtelijaksi ja kiihkoilijaksi ilman pienintäkään pelkoa siitä, että minuun kohdistuvaan häirintään puututtaisiin millään tavalla. Eikä siihen koskaan puututa.
Tälle toiminnalle on nimensäkin: laiton työsyrjintä, vihamielinen työympäristö ja työsuojelun laiminlyönti. Itse en ole lakiasiantuntija, mutta tiedän että tämä kaikki on väärin. En voi käsittää, miten olette antaneet tällaisen käytöksen jatkua yhtiössä koko henkilökunnan ja yleisön nähden. Varsinkaan en voi ymmärtää miten sinä ja muut Timesin johtohahmot olette vain seuranneet vierestä, ja samalla kahden kesken ylistäneet minua rohkeudestani. Sen, että sentristi tulee aamulla töihin amerikkalaiseen sanomalehteen, ei tulisi vaatia rohkeutta.
Osa minusta toivoo, että voisin sanoa kokemukseni olleen poikkeuksellinen. Totuus on kuitenkin se, että älyllinen uteliaisuus, saati sitten riskinotto, ovat nykyään lähinnä vaaraksi The Timesissa. Miksi kirjoittaa mitään haastavaa tai räväkkää lukijoillemme vain käydäkseen läpi sen puuduttavan prosessin, jolla juttu vesitetään ideologisesti sovinnaiseksi, kun voimme varmistaa työpaikkamme pysyvyyden (ja klikkaukset) julkaisemalla neljännentuhannennen mielipidekirjoituksen, jossa perustellaan miten Donald Trump on poikkeuksellisen vaarallinen tälle maalle ja koko maailmalle? Näin itsesensuurista on tullut normi.
Niitä vähäisiä sääntöjä, jotka The Timesissa edelleen ovat jäljellä, sovelletaan äärimmäisen valikoivasti. Jos henkilön ideologia on uuden uskontunnustuksen kanssa linjassa, he ja heidän työnsä välttyvät tarkastelulta. Kaikki muut saavat elää digitaalisen vapaaotteluhäkin pelossa. Verkossa syljettävälle myrkylle löydetään aina verukkeet, kunhan se kohdistuu oikeisiin kohteisiin.
Vieraskynäkirjoitukset, jotka olisi helposti julkaistu vielä pari vuotta sitten, saisivat nyt päätoimittajan tai toimittajan pahaan pulaan, elleivät jopa aiheuttaisi hänelle potkuja. Jos tekstin tulkitaan aiheuttavan todennäköisen vastareaktion sisäisesti tai sosiaalisessa mediassa, päätoimittaja tai toimittaja välttää sen ehdottamista lehteen. Jos hän on silti riittävän rohkea ehdottaakseen sitä, hänet ohjataan nopeasti turvallisempien aiheiden pariin. Ja jos, kuten silloin tällöin tapahtuu, hän onnistuu saamaan julkaistua tällaisen tekstin, joka ei selväsanaisesti liputa vasemmalle kallellaan olevaa agendaa, teksti on mankeloitu rivi riviltä huolellisesti, ja sisällöstä on neuvoteltu sekä varoiteltu.
Kahden päivän ja kahden menetetyn työntekijän jälkeen lehti julisti, että Tom Cottonin vieraskynäteksti “ei täyttänyt standardejamme.” Me liitimme päätoimittajan huomautuksen matkailutarinaan Tel Avivin Jaffasta pian sen julkaisemisen jälkeen, koska se “ei onnistunut käsittelemään tärkeitä puolia alueen luonteesta ja historiasta”. Mutta silti mitään liitteitä ei laitettu Cheryl Strayedin lipsahtelevaan haastatteluun toimittaja Alice Walkerin, ylpeän antisemiitin ja lisko-illuminaattiteoreetikon kanssa.
Lehden tämän hetken tapa käsitellä maailmaa kertoo entistä enemmän ihmisistä, jotka elävät kaukaisessa galaksissa, ja joiden huolenaiheet loistavat perusteellisesti poissaolollaan useimpien ihmisten arjesta. Tässä galaksissa, muutamia esimerkkejä lainatakseni, Neuvostoliiton avaruusohjelmaa hehkutetaan sen “diversiteetin” vuoksi, teini-ikäisten henkilökohtaista vainoamista perustellaan oikeudenmukaisuudella; ja ihmiskunnan pahimpien natsi-Saksaan rinnastettavien kastijärjestelmien nähdään löytyvän Yhdysvalloista.
Silti olen vieläkin varma, ettei suurin osa ihmisistä The Timesin toimituksessa jaa näitä näkemyksiä. Kuitenkin heitä johtaa sellainen joukko, joka jakaa. Miksi? Kenties siitä syystä, että suuremman tarkoituksen uskotaan olevan hyveellinen. Kenties siitä syystä, että he uskovat olevansa turvassa, jos he nyökyttelevät mukana, kun tärkein vaikutuskeino, kielellinen kommunikointi heikkenee, kun sitä puhdistetaan jatkuvasti muuttuvien, oikeaksi koettujen tavoitteiden alttarilla. Kenties siitä syystä, että maassamme on miljoonia työttömiä, jotka olisivat onnessaan päästessään urakoimaan.
Tai kenties syynä on se, että nykyään lehdessä ei suhtauduta ylistävästi periaatteiden puolustamiseen. Periaatteiden puolesta esille nouseminen tekee ihmisestä maalitaulun. Työntekijät, jotka ymmärtävät olla kirjoittamatta lehden sisäiseen viestintäkanavaan, ovat olleet minuun yhteydessä henkilökohtaisesti ja kertoneet “uudesta McCarthyismista”, joka on pesiytynyt toimitukseen.
Kaikki tämä enteilee pahaa, erityisesti itsenäisesti ajatteleville nuorille toimittajille ja toimituspäälliköille, jotka joutuvat harkitsemaan tarkkaan, mikä siirto palvelee heidän uraansa. Ensimmäinen sääntö: ole rehellinen omalla vastuullasi. Toinen sääntö: älä ota riskejä kertomalla asioista, jotka eivät asetu valtavirran tarinankerrontaan. Kolmas sääntö: älä koskaan usko toimituspäällikköä tai julkaisijaa, joka yllyttää poikkeamaan valtavirrasta. Lopulta julkaisija kuitenkin myöntyy ihmismassojen painostukseen, toimituspäällikkö saa potkut tai eroaa tehtävistään, ja toimittaja jää tyhjän päälle.
Näille nuorille toimittajille ja toimituspäälliköille on yksi lohdutus. Kun The New York Timesin kaltaiset lehdet ja muut aiemmin arvovaltaiset journalistiset instituutiot pettävät standardinsa ja luopuvat periaatteistaan, amerikkalaiset edelleen janoavat uutisia, jotka ovat paikkansapitäviä, näkemyksiä, jotka ovat merkityksellisiä, ja keskustelua, joka on vilpitöntä. Kuulen näistä ihmisistä päivittäin. Muutamia vuosia sitten oli tapana sanoa: “Itsenäinen lehdistö ei ole liberaali tai vasemmistolainen tai demokraattinen ihanne. Se on amerikkalainen ihanne.” En voisi olla enempää samaa mieltä. Amerikka on hieno maa, joka ansaitsee hienon lehdistön.
Tämä ei tarkoita, etteikö The New York Timesin leivissä olisi vieläkin monia maailman parhaista journalisteista. Juuri sen tähden lehden illiberaali ympäristö on erityisen sydäntäsärkevää. Olen jatkossakin sitoutunut lukemaan heidän tuotoksiaan. En kuitenkaan pysty enää tekemään sitä työtä, jonka vuoksi minut alun perin palkattiin – työtä, jota Adolph Ochs kuvasi kuuluisassa vuoden 1896 julistuksessaan: “tehdä The New York Timesin kolumneista foorumi näkökulmille kaikista yhteiskunnallisesti merkittävistä kysymyksistä, ja sen vuoksi kannustaa älyllistä keskustelua eri laidoilta”
Ochin idea on yksi parhaista, joita olen kohdannut. Olen aina uskotellut itselleni, että parhaat ideat voittavat lopulta. Ideat eivät kuitenkaan voita yksinään. Ne tarvitsevat äänen. Ne tarvitsevat yleisön. Ennen kaikkea nämä ideat tarvitsevat tukea ihmisiltä, jotka ovat valmiita noudattamaan niitä itse.
Vilpittömästi,
Bari
Saatat tykätä myös
Kirjoittaja
näin maalaistolloon hyvinkin uppoava ja ajatuksia herättävä kirjoitus..kauan kauan sitten, myös suomessa luotettiin,mitä lehdessä luki..mikähän jännä tapahtui -91 jälkeen, kun tieto alkoi muuttua hyvinkin muunnelluksi..?