PB: Professorien mielipide on poliittinen: Suomi voi halutessaan poistaa kiihotusrikoksen

Päivän Byrokraatti kirjoitti perjantaina sananvapaudesta, keskittyen tarkastelemaan erityisesti kolmea rikoslain pykälää, jotka voivat ainakin teoriassa mahdollistaa mielivaltaisen ja valikoivan puuttumisen poliittiseen sananvapauteen.

Päivän Byrokraatti ehdotti kirjoituksessa kahden tunnusmerkistön pääosittaista poistamista rikoslaista: kansanryhmää vastaan kiihottamisen ns. tavallisen tekomuodon, joka koskee etupäässä jonkun ihmisryhmän solvaamista (kuitenkin siten, että uhkaaminen jäisi edelleen rangaistavaksi teoksi), ja uskonrauhan rikkomisen siltä osin kuin kyse ei ole hautajais- tai muiden uskonnollisten menojen häiritsemisestä.

Mikäli et ole vielä tutustunut perjantaiseen juttuun, se kannattaa lukea taustaksi ennen kuin jatkat tämän tekstin parissa.

Helsingin Sanomat julkaisi jutun jälkeen lauantaina oman artikkelinsa, jossa se pyysi neljää professoria vakuuttamaan, että kiihottamisrikoksen poistaminen rikoslaista ei olisi mahdollista. Jos tätä blogia kirjoitettaisiin englanniksi, kuvaisimme heitä nimellä the usual suspects. Kun kutsu vasemmalta kajahtaa, Juha Lavapuro, Martin Scheinin ja Tuomas Ojanen ovat valmiina kuin pikku pioneerit. Vain rikosoikeuden professori Sakari Melander on ryhmässä uudehko lisäys.

Professorien mielestä Suomi ei voi tehdä haluttuja muutoksia, vaan maamme toimintavapautta rajaisi heidän mukaansa erityisesti YK:n kaikkinaisen rotusyrjinnän poistamista koskeva kansainvälinen yleissopimus. Jotta tämän väittämän sisällöstä ei jäisi epäselvyyttä, alla sellaisenaan sitaatit professoreiden Helsingin Sanomille antamista kommenteista:

–          ”Suomea velvoit­tavien kansain­välisten sopi­musten perus­teella on yksi­selitteisesti selvää, että kiihot­tamista kansan­ryhmää vastaan ei voida poistaa rikoslaista. Keskeisessä asemassa on Yhdisty­neiden kansa­kuntien rotusyrjintä­sopimus, jonka takia kiihottaminen kansanryhmää vastaan lisättiin rikoslakiin”, sanoo Turun yliopiston julkisoikeuden professori Juha Lavapuro.

–          ”Suomea oikeudel­lisesti sitovien kansain­välisten sopimus­ten perusteella on selvää, että kiihot­tamisen kansan­ryhmää vastaan täytyy olla rangaistavaa. Sitä ei siis voi poistaa rikos­laista”, sanoo Helsingin yliopiston rikos­oikeuden professori Sakari Melander. Kansainvälisillä sopimuksilla Melander tarkoittaa etenkin Yhdistyneiden kansankuntien kaikkinaisen rotusyrjinnän poistamista koskevaa kansainvälistä yleissopimusta.

–          ”Kansanryhmää vastaan kiihottaminen on kielletty myös YK:n kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevassa yleissopimuksessa. Lisäksi räikeä kiihottaminen kansanryhmää vastaan pitää olla rangaistavaa joukkotuhontana pidettävän rikoksen ehkäisemiseksi ja rankaisemiseksi koskevan yleissopimuksen perusteella”, sanoo Euroopan yliopistoinstituutin kansainvälisen oikeuden ja ihmisoikeuksien professori Martin Scheinin.

Kymmenen markan kysymys on, onko näin todella, vai käyttävätkö professorit sopimusta vain keppihevosena saadakseen aikaiseksi haluamaansa politiikkaa. Jos käyttävät, niin heidän poliittinen vaikutusvaltansa on tällä konstilla huomattavasti mittavampaa kuin esimerkiksi professori Scheininilla aikanaan puoluejohtajana.

Tuo vaikutusvalta syntyy lehtihaastatteluitakin painavammin perustuslakivaliokuntakuulemisten kautta. Länsimaisen perustuslakituomioistuimen puuttuessa edelleen Suomesta, kansanedustajapoliitikoista koostuva 17-jäseninen valiokunta on ainoa taho, joka arvioi, onko ehdotettu lainmuutos perustuslainmukainen ja miten se suhtautuu Suomen ratifioimiin kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin. Muun muassa niihin, joihin professorit nyt vetosivat, ja joista myös PB perjantaina kirjoitti.

Sivuhuomiona mainittakoon, että äänenne eivät ole menneet hukkaan: perustuslakivaliokunnassa istuu onneksi peräti neljä Päivän Byrokraatin suositusehdokasta.

Useat poliitikot ovat heränneet siihen, että heillä ei ole luotettavaa kuvaa siitä, kuinka tarkasti, tiukasti, väljästi, laventavasti, tarkoitushakuisesti tai soveltavasti valiokunnan kuulemat asiantuntijat käytännössä tulkitsevat ja problematisoivat ihmisoikeussopimusten tai perustuslain sisältöä. Kun asiantuntijakuultava väittää, että nykyinen käytäntö Suomessa olisi välitön seuraus jonkun sopimuksen sisällöstä, vailla mitään harkintaa tai liikkumavaraa, läpi voi paistaa kuultavan halu väistellä kriittistä tarkastelua kyseisestä aiheesta, mutta kansanedustajien on vaikea väittää vastaan.

Joskus intressi lausuman taustalla erottuu tosin tavanomaista helpommin. Professori Scheinin on esimerkiksi ollut aiemmin muun muassa sitä mieltä, että Turun saariston yhteysalusliikenteen muuttaminen maksulliseksi olisi vastoin Suomen perustuslakia ja kansainvälisiä ihmisoikeussopimuksia: ”Saariston asukkaat muodostavat maantieteellisen asuinalueensa takia ihmisryhmän, joka nauttii suojaa syrjintää vastaan ryhmänä ja lisäksi tähän ryhmään kuulumisensa perusteella yksilöinä”, Scheinin kirjoitti, ja jatkoi: ”Yhteysalusliikenteen muuttaminen maksulliseksi olisi vastoin perustuslain 6 §:n, kansainvälisten ihmisoikeussopimusten ja yhdenvertaisuuslain 8 § syrjintäkieltoja. Kyse olisi saariston pysyvien asukkaiden osalta välitön syrjintä perustuen heidän asuinpaikkaansa ja perusoikeutena turvattuun oikeuteen valita asuinpaikkansa.” Niinpä tietysti. Hassulla tavalla hetikohta kuitenkin selvisi, että Scheinin itse kuuluu tuohon löytämäänsä ihmisryhmään. Hänellä kun on itsellään mökki Turun saaristossa. 

Toki jotkut poliitikot ovat osanneet kritisoida professoreille valunutta ulkodemokraattista valtaa. Puolustusministerinä toiminut Jussi Niinistö (sin) kutsui politisoituneita asiantuntijakuultavia perustuslakitalebaneiksi, ja kokoomuksen pitkäaikainen ryhmäjohtaja Ben Zyskowicz (kok) hieman silotellummin perustuslakiprofeetoiksi. Ei ehkä kuitenkaan siinä tarkoituksessa, että koolla olisi kolme itämaan viisasta tietäjää.

Tunnettu tosiasia on, että Suomella on usein taipumusta sortua niin sanotuksi mallioppilaaksi, eli sääntö- ja sopimustulkintoja viedään täällä pidemmälle kuin muualla, ja paljon yli sen, mitä todellisuudessa vaadittaisiin. Perusoikeussaralla se voi osin johtua siitä, että vähän joka asiasta kuultavia perustuslainoppineita tapaa olla hyvin vähäinen määrä, ja he ovat enimmäkseen poliittisesti vasemmisto-orientoituneita.

Toki sokeakin kana voi joskus löytää jyvän, joten annetaan professoreille mahdollisuus ja tutkitaan tarkemmin heidän nyt esittämiään perusteita. Tämä tapahtuu parhaiten avaamalla kyseiset kv-sopimustekstit luettavaksenne, sillä yleensä joudutte muodostamaan mielipiteenne pelkästään professorien asiasta lausuman perusteella. Jostain syystä valtamedian toimittajat ovat usein haluttomia menemään säädöslähteille asti ja arvioimaan kriittisesti heille kerrottua.

Professorien ensisijaisesti viittaaman, kaikkinaisen rotusyrjinnän poistamista koskevan kansainvälisen yleissopimuksen relevantti 4 artikla kuuluu seuraavasti:

”Sopimusvaltiot tuomitsevat kaiken propagandan ja kaikki järjestöt, joiden perustana ovat aatteet tai opit jonkin rodun tahi samaa ihonväriä tai etnistä alkuperää olevan henkilöryhmän paremmuudesta tai jotka pyrkivät perustelemaan tai edistämään rotuvihaa ja syrjintää missä muodossa tahansa, sekä sitoutuvat ryhtymään välittömiin positiivisiin toimiin poistaakseen kaiken sellaisen syrjinnän ja siihen yllyttämisen. Niiden tulee tässä tarkoituksessa, huomioonottaen Ihmisoikeuksien yleismaailmalliseen julistukseen sisältyvät periaatteet ja tämän yleissopimuksen 5 artiklassa erityisesti luetellut oikeudet, mm.:

a) selittää lain mukaan rangaistaviksi teoiksi kaiken rodulliseen ylemmyyteen tai vihaan perustuvien aatteiden levittämisen, rotusyrjintään kiihottamisen samoin kuin kaikki väkivaltaiset teot tai yllyttämisen sellaisiin tekoihin toista rotua tai toista ihonväriä tahi etnistä alkuperää olevaa henkilöryhmää vastaan, samoin kuin myös kaiken rotusortotoiminnan avustamisen, sen rahoittamisen mukaan lukien;

b) selittää laittomiksi ja kieltää järjestöt samoin kuin organisoitu ja muu propagandatoiminta, joka edistää rotusyrjintää ja siihen yllyttää, sekä pitää tällaisiin järjestöihin tai tällaiseen toimintaan osallistumista lain mukaan rangaistavana tekona; sekä

c) kieltää valtiollisia tai paikallisia julkisia viranomaisia tai laitoksia edistämästä rotusyrjintää tai siihen kiihottamasta.”

Kuten huomata saattaa, artikla ei sisällä nimenomaista velvoitetta ruman kielenkäytön kriminalisoimiseksi. Silloin kun muuta väitetään, peruste yleensä etsitään artiklan a-kohdan ympäripyöreästä sanamuodosta ”rodulliseen ylemmyyteen tai vihaan perustuvien aatteiden levittämisen, rotusyrjintään kiihottamisen”. Säädöksen taustalla on kuitenkin todellisuudessa ollut tarkoitus ehkäistä Ku Klux Klan -tyyppistä toimintaa.

Nimittäin, kun sopimus on kirjoitettu 1970, internetistä ei ollut kukaan vielä kuullutkaan, ja verkkoon oli kytkettynä vain muutama kone Yhdysvaltain puolustushallinnon ARPAnet-kokeilussa. Muistakaa millainen maailma silloin oli. Näiden säännösten taustalla on tuolloin edelleen jatkunut Etelä-Afrikan apartheid ja Yhdysvalloissa vasta 16 vuotta ennen sopimuksen voimaantuloa lakkautettu rotuerottelu. Niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, USA:ssa oli joissain osavaltioissa julkisissa kulkuvälineissä eri osastot valkoisille ja värillisille aina vuoteen 1954 ja korkeimman oikeuden tuolloin asettamaan kieltoon asti. Jos joku olisi mennyt 1970 ehdottamaan yleissopimusta tuhman kielenkäytön estämiseksi, hänet olisi naurettu nykypäivänä traumatisoivin sanankääntein ulos kokoussalista aina porraskäytävään ja eteisaulaan asti. Ihan vaan tiedoksi, arvon professorit.

Sen tulkinnan puolesta, että rumaa kielenkäyttöä ei yleissopimuksella ole professorien väittämällä tavalla velvoitettu kriminalisoitavaksi, puhuu muutenkin yksi verraton tosiasia. Suomi on liittynyt mainittuun yleissopimukseen jo 5.8.1970 ja yllä viitattu artikla 4 on tullut Suomea sitovaksi heti liittymishetkestä alkaen. Sen sijaan nykymuotoinen kiihottaminen kansanryhmää vastaan on otettu Suomen rikoslakiin vasta 13.5.2011.

Sitä ennen voimassa ollut pykälä kiihottamisesta kansanryhmän syrjintään rajasi sananvapautta jonkin verran vähemmän. Vanhan pykälän mukaan rangaistavaa oli levittää yleisön keskuuteen levittää lausuntoja tai muita tiedonantoja, joissa uhataan, panetellaan tai soivataan tiettyä rotua, kansallista tai etnistä alkuperää olevaa tai uskonnollista kansanryhmää. Kansallisen harkintavallan vapaita käsiä ilmentää hallituksen esityksen (HE 94/1993) kirjaus tuolloin päivitetyn pykälän osalta: “Teon rangaistavuus edellyttäisi sitä, että tekijän tarkoituksena on ollut aiheuttaa ryhmään kohdistuvaa väkivaltaisuutta, vihamielisyyttä tai syrjintää.” (EDIT: korjattu tässä kohtaa tekstissä ollut puute. Pahoittelut!)

Aikavälillä 5.8.1970-12.5.2011 kukaan ei ole edes väittänyt, että yleissopimus olisi puutteellisesti implementoitu. Tuon jälkeen tullut laajennus tunnusmerkistöön ei siis johtune ainakaan yleissopimuksesta.

Historiallisesti on vänkä yksityiskohta, että iso joukko maita – erityisesti anglosaksinen maailma – osasi nähdä jo ennakolta, mihin sopimuksen 4 artiklan nojalla saatetaan vielä pyrkiä, ja ne ilmoittivat heti sopimusta ratifioidessaan, että eivät aio missään olosuhteissa sensuuripuuhiin ryhtyä, vaan pitävät kiinni kansalaistensa oikeudesta ilmaista mielipiteitään. Epäselvästi muotoiltua artiklaa 4 koskevan varauman ovat sananvapaussyistä jättäneet Antigua ja Barbuda, Australia, Bahama, Barbados, Belgia, Grenada, Irlanti, Iso-Britannia, Italia, Itävalta, Japani, Malta, Monaco, Nepali, Papua-Uusi-Guinea, Ranska, Sveitsi, Thaimaa ja Yhdysvallat.

Toki näin olisi pitänyt myös Suomen menetellä, mutta valitettavasti Neuvostoliiton paineessa eläneessä maassamme ei sanan- ja mielipiteenvapaus ollut eikä ole iskostunut yhtä kiinteäksi osaksi poliittista ja yhteiskunnallista kulttuuria kuin monissa läntisissä sivistysmaissa.

Professorien toissijaisesti viittaama toinen kv-säännöslähde on Euroopan neuvoston tietoverkkorikollisuutta koskevan yleissopimuksen lisäpöytäkirja, jonka Suomi on ratifioinut 26.8.2011. Sitä koskevat väitteet ovat professoreilta huomattavasti rationaalisempia, koska kyseiseen sopimukseen viitattiin myös rikoslain muutosta koskevissa esitöissä (HE 317/2010), kun kiihotus kansanryhmää vastaan otettiin rikoslakiin.

On mahdotonta malttaa olla mainitsematta, että tuolloin vallassa sattuivat olemaan oikeusministeri Anna-Maja Henriksson, ulkoministeri Erkki Tuomioja ja presidentti Tarja Halonen. Suomen kansallinen etu on ollut turvassa kuin jalkaväkimiinat puolustuksemme kulmakivenä.

Jos professoreiden on tarkoitus väittää, että Suomi olisi muka tehnyt lainmuutoksiaan lisäpöytäkirjan pakottamana, se ei sentään pidä paikkansa. Lisäpöytäkirja ei ollut Suomen osalta voimassa lakia säädettäessä, vaan päätökset lain muutoksesta ovat olleet täysin kansallisia – ottaen huomioon sen kv-taustan, josta PB kertoi perjantaina. Asioiden etenemisjärjestys on ollut se, että ensin Suomi saattoi voimaan rikoslain muutoksen 13.5.2011, ja päätti vasta sitten ratifioida lisäpöytäkirjan 26.8.2011.

On professoreilta jännä ajattelutapa, että kun näin menetellään, saataisiin laki ikuisiksi ajoiksi lukittua. ”Ehheh, ei voi muuttaa enää, koska nyt on tuo kansainvälinen sopimus.” No, ei lain muuttamiseen ennalleen ole mitään estettä, mutta palataan tuohon yksityiskohtaan tuonnempana. Tarkastellaan ensin lähemmin kyseisen lisäpöytäkirjan sisältöä, sillä sekään ei ole vailla tulkinnanvaraa, eikä näitä säännöksiä kuitenkaan missään muuallakaan koskaan esiin nosteta. Saattepahan lukea ne nyt itse.

Kyseisessä lisäpöytäkirjassa on keskusteltujen lainsäädäntövelvoitteiden kannalta neljä relevanttia artiklaa, jotka  kopioimme sellaisenaan alle. Huomatkaa, että Suomi ei ole ratifioinut näitä artikloja sellaisenaan – listaamme poikkeukset pykälien esittelyn jälkeen.

”3 artikla Rasistisen ja muukalaisvihamielisen aineiston levittäminen tietojärjestelmien avulla

1. Kukin sopijapuoli ryhtyy tarvittaviin lainsäädännöllisiin tai muihin toimenpiteisiin säätääkseen lainsäädäntönsä mukaisesti rangaistavaksi tietojärjestelmän välityksellä tapahtuvan rasistisen ja muukalaisvihamielisen aineiston tahallisen ja oikeudettoman levittämisen tai muun toimittamisen yleisön saataville. 2. Sopijapuoli voi varata oikeuden olla saattamatta rikosvastuun alaiseksi tämän artiklan 1 kappaleessa määritelty teko, jos 2 artiklan 1 kappaleessa määritelty aineisto puolustaa tai kannattaa syrjintää tai yllyttää syrjintään, johon ei liity vihaa tai väkivaltaa, edellyttäen, että muita tehokkaita keinoja on käytettävissä. 3. Riippumatta tämän artiklan 2 kappaleesta, sopijapuoli voi varata oikeuden olla soveltamatta 1 kappaletta niihin syrjintätapauksiin, joihin sillä ei ole 2 kappaleessa tarkoitettuja keinoja kotimaisessa lainsäädännössä olevien vakiintuneiden ilmaisunvapautta koskevien periaatteiden takia.”

”4 artikla Rasismiin ja muukalaisvihaan perustuva uhkaus

Kukin sopijapuoli ryhtyy tarvittaviin lainsäädännöllisiin tai muihin toimenpiteisiin säätääkseen lainsäädäntönsä mukaisesti rangaistavaksi tahallisen ja oikeudettoman uhkaamisen tehdä tietojärjestelmien välityksellä kansallisessa lainsäädännössä määritelty vakava rikos (i) henkilöitä vastaan sen vuoksi, että he kuuluvat johonkin rodun, ihonvärin, syntyperän tai kansallisen tai etnisen alkuperän perusteella erotettavaan ryhmään taikka uskonnon perusteella erotettavaan ryhmään, jos sitä käytetään tekosyynä jonkin tällaisen piirteen sijasta tai (ii) sellaista ihmisryhmää vastaan, joka voidaan määritellä jonkin tällaisen piirteen perusteella.”

”5 artikla Rasismiin ja muukalaisvihaan perustuva loukkaaminen

1. Kukin sopijapuoli ryhtyy tarvittaviin lainsäädännöllisiin tai muihin toimenpiteisiin säätääkseen lainsäädäntönsä mukaisesti rangaistavaksi tietojärjestelmän välityksellä julkisesti tapahtuvan tahallisen ja oikeudettoman (i) henkilöiden loukkaamisen sen vuoksi, että he kuuluvat johonkin rodun, ihonvärin, syntyperän tai kansallisen tai etnisen alkuperän perusteella erotettavaan ryhmään taikka uskonnon perusteella erotettavaan ryhmään, jos sitä käytetään tekosyynä jonkin tällaisen piirteen sijasta taikka (ii) sellaisen ihmisryhmän loukkaamisen, joka voidaan määritellä jonkin tällaisen piirteen perusteella. 2. Sopijapuoli voi joko: a) edellyttää, että tämän artiklan 1 kappaleessa tarkoitetulla rikoksella on sellainen vaikutus, että 1 kappaleessa mainittu henkilö tai ihmisryhmä joutuu alttiiksi vihalle, halveksunnalle tai pilkalle; tai b) varata oikeuden olla soveltamatta tämän artiklan 1 kappaletta joko kokonaan tai osittain.”

”6 artikla Joukkotuhonnan tai ihmisyyttä vastaan tehtyjen rikosten kieltäminen, vakava vähätteleminen, hyväksyminen tai puolustelu

1. Kukin sopijapuoli ryhtyy tarvittaviin lainsäädännöllisiin tai muihin toimenpiteisiin säätääkseen lainsäädäntönsä mukaisesti rangaistavaksi tietojärjestelmän välityksellä tapahtuvan tahallisen ja oikeudettoman sellaisen aineiston levittämisen tai muun toimittamisen yleisön saataville, joka kieltää, vakavasti vähättelee, hyväksyy tai puolustaa tekoja, jotka täyttävät joukkotuhonnan tai ihmisyyttä vastaan tehdyn rikoksen tunnusmerkistön sellaisina kuin ne on määritelty kansainvälisessä oikeudessa ja todettu 8. elokuuta 1945 tehdyn Lontoon sopimuksella perustetun kansainvälisen sotarikostuomioistuimen tai minkä tahansa muun asianmukaisella kansainvälisellä sopimuksella perustetun sellaisen kansainvälisen tuomioistuimen lopullisella ja sitovalla päätöksellä, jonka tuomiovallan kyseinen sopijapuoli tunnustaa. 2. Sopijapuoli voi joko a) edellyttää, että tämän artiklan 1 kappaleessa tarkoitettu kieltäminen tai vakava vähätteleminen on tehty tarkoituksena yllyttää vihaan, syrjintään tai väkivaltaan ketä tahansa yksilöä tai yksilöistä koostuvaa ryhmää vastaan rodun, ihonvärin, syntyperän tai kansallisen tai etnisen alkuperän perusteella taikka uskonnon perusteella, jos sitä käytetään tekosyynä jonkin tällaisen piirteen sijasta taikka muutoin b) varata oikeuden olla soveltamatta tämän artiklan 1 kappaletta joko kokonaan tai osittain.”

Hyvä, selvisitte tänne asti, ja kiinnititte varmasti erityistä huomiota artiklaan 5. Nyt luvattu tieto poikkeuksista. Suomi on tehnyt lisäpöytäkirjan hyväksymiskirjan tallettamisen yhteydessä varaumat, joiden mukaan:

–          Suomi pidättää itselleen oikeuden olla soveltamatta 3 artiklan 1 kappaleessa määriteltyä kriminalisointivelvoitetta niihin syrjintätapauksiin, joihin sananvapauden periaatteista johtuen ei voida käyttää 3 artiklan 2 kappaleessa tarkoitettuja tehokkaita keinoja.

–          Suomi sananvapauden periaatteista johtuen pidättää itselleen oikeuden olla kokonaan tai osittain soveltamatta 5 artiklan 1 kappaleessa määriteltyä kriminalisointivelvoitetta tapauksissa, joissa kunnianloukkausta tai kiihottamista kansanryhmää vastaan koskevat säännökset eivät ole sovellettavissa.

–          Suomi tekee lisäpöytäkirjan 6 artiklan 2 kappaleen b kohdassa tarkoitetun varauman, jonka mukaan Suomi sananvapauden periaatteista johtuen pidättää itselleen oikeuden olla kokonaan tai osittain soveltamatta 6 artiklan 1 kappaleessa määriteltyä kriminalisointivelvoitetta tapauksissa, joissa kiihottamista kansanryhmää vastaan koskevat säännökset eivät ole sovellettavissa.

Yllä olevista artiklalainauksista ilmenevällä tavalla Suomi olisi ollut täysin vapaa tekemään varaumat myös vielä laajemmassa muodossa, esimerkiksi siten, että 5 artiklan 1 kappaleen mukaiset kriminalisointivelvoitteet olisi sivuutettu täysin.

Suomen tekemästä varaumasta kuitenkin ilmenee, että Suomi on jättänyt ns. loukkaus- ja solvausrikosten sääntelyn kansallisen lainsäädännön varaan. Rikoslain sisällössä on siten ilman kv-sopimusvelvoitteiden muutostakin liikkumavaraa. Ja tarjoaa joustoa ja tulkinnanvaraa myös itse lisäpöytäkirja. Sopimusvelvoitteita koskeva tulkintaohje löytyy lisäpöytäkirjan resitaaleihin pariinkin otteeseen kirjattuna (sanamuoto kuulostaa tässä oudolta, johtuen sopimuksen kirjoitustavasta):

”Tunnustaen, että ilmaisun vapaus on yksi demokraattisen yhteiskunnan olennaisista perusteista ja eräs olennainen ehto sen edistämiselle ja jokaisen ihmisen kehitykselle”

”Ottaen huomioon, että tällä pöytäkirjalla ei ole tarkoitus vaikuttaa vakiintuneisiin kansallisissa oikeusjärjestelmissä oleviin periaatteisiin ilmaisunvapaudesta”

Yksi näistä vakiintuneista periaatteista on perustuslakiimme kirjattu sananvapaus. Kv-sopimuksen sanamuotoja ei siten ole tarkoitettu tulkittavaksi missään nimessä ainakaan laajentavassa muodossa.

Tilanne ja lainsäädännöllinen liikkumavapautemme on siis kaikkea muuta kuin se mustavalkoinen asetelma, joksi professorit sen haluavat kuvata. Tarjolla on koko kirjo harmaan sävyjä – jopa aina kirkkaan valkoista myöten. Lisäksi, toisin kuin monissa sopimuksissa, varaumien laajentamista lisäpöytäkirjan voimassaolon aikana ei näytetä rajatun. On mahdollista, että Suomi voi ilmoittaa tekemiensä rajausten muutoksesta ilman lisäpöytäkirjan irtisanomistakin, todennäköisesti ehtojen mukaista kolmen kuukauden irtisanomisaikaa noudattaen. Kun katsoo, millaiseen menettelyyn EU:n perussopimus taipui Brexitissä, ei ole epäilystäkään, etteikö myös näissä sopimuksissa menettelytavoista päästä sopuun, kunhan jäsenmaa vain ilmoittaa tahtonsa.

Professori Ojanen esittää kuitenkin toisin. Hänen mukaansa asiassa tarvittaisiin raskasta kv-sopimusten muutosprosessia. Tässä taas lainaus Helsingin Sanomista:

–          ”Koska kansan­ryhmää vastaan kiihot­tamisen kriminali­soinnit perustuvat Suomen kansain­välisiin sopimus­velvoitteisiin, edus­kunta ei voi tehdä sellaisia muutoksia rikos­lakiin, jotka olisivat risti­riidassa näiden kansainvälisten sopimusten kanssa. Jos kiihottaminen kansanryhmää vastaan haluttaisiin rikoslaista poistaa, se edellyttäisi kansainvälisten sopimusten muuttamista”, sanoo Helsingin yliopiston valtiosääntöoikeuden professori Tuomas Ojanen.

Lyhyesti todeten Ojanen on väärässä. Kansainvälisiä sopimuksia ei tarvitse muuttaa, vain Suomen omia ratifiointeja. Lisäpöytäkirja taas tarjonnee Suomelle aivan sellaisenaan haluamamme valinnanvapauden, jos vain siihen päätämme tarttua. (EDIT: kohta korjattu)

Siinäkään tapauksessa, että muut jäsenvaltiot eivät hyväksyisi ratifioinnin jälkeisiä uusia varaumia, ei valtiollista suvereniteettiamme lainmuutoksiin ole millään tapaa rajattu. Lisäpöytäkirja on koska tahansa irtisanottavissa ja sen jälkeen uudelleen liityttävissä sellaisin varaumin kuin maamme haluaa:

”15 artikla Irtisanominen

1. Sopijapuoli voi milloin tahansa irtisanoa tämä pöytäkirjan Euroopan neuvoston pääsihteerille osoitetulla ilmoituksella. 2. Sellainen irtisanoutuminen tulee voimaan sen kuukauden ensimmäisenä päivänä, joka on kolmen kuukauden kuluttua siitä päivästä, jona pääsihteeri vastaanotti ilmoituksen.”

Tämä vaihtoehto on syytä pitää mielessä. Huonoksi todetussa sopimuksessa ei kannata pysyä, eikä tietenkään ole syytä olla tarvittaessa käyttämättä sen mahdollistamia joustoja, sillä niin tekevät kaikki muutkin. Aivan samoin kuin oli perjantaina käsitellyn kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen laita, myös lisäpöytäkirjan ratifioinneissa on pitkä liuta varaumia kymmeniltä eri mailta. Me emme ole mikään poikkeus.

Kaikkein tärkeintä on kuitenkin ymmärtää se, että politiikan tekoa ei voi jatkaa niin kuin nyt: osana kansallista päätöksentekoa muutetaan rikoslakia, liitytään sen jälkeen kansainväliseen sopimukseen ja tästä iäisyyteen väitetään, että nyt lakia ei voi enää muuttaa, koska kansainvälinen sopimus. Ja kaikki tämä vain siksi, että eduskunta on antautunut muutamien professoreiden esittämien mielipiteiden panttivangiksi.

Ehdotus perustuslakivaliokunnalle: kuulkaapa ensi kerralla kotimaisen trion ohella asiantuntijoita myös muista maista, jotka ovat samojen kansainvälisten sopimusten sitomia, ja kysykää vaikka englantilaiselta tai yhdysvaltalaiselta professorilta, minkä laajuinen on heidän mielestään kansallinen liikkumavara. Saatatte saada hieman erilaisen vastauksen.

Ja muutenkin, ryhdistäytykääpä nyt Arkadianmäellä ja ottakaa professoreilta takaisin kansan teille antama ja tarkoittama valta. Asiassa on kyse vain ja ainoastaan kansallisesta päätöksenteosta. Jos Suomi haluaa, se voi koska tahansa muuttaa rikoslakinsa sisältöä, vaikka se sitten vaatisikin jostain kv-sopimuksesta irtautumista tai siihen varauman tekemistä.