Energia-sarja, osa 2: Saamasi säteily on lähes kokonaan peräisin luonnosta

Päivän Byrokraatti on valmis lyömään vetoa, että jos kadunmiehiltä ja -naisilta kysyy mistä he arvelevat saavansa säteilyä, vastaukseksi tulevat ainakin ydinvoima, Tshernobyl, ydinkokeet, röntgensäteily, taustasäteily ja radon. Näillä onkin kaikilla oma merkityksensä, mutta juuri päinvastaisessa järjestyksessä!

Usko tai älä, asunnoissamme esiintyvä radioaktiivinen radonkaasu aiheuttaa meille suomalaisille keskimäärin suuremman säteilyannoksen kuin kaikki muut edellä luetellut syyt yhteensä. Seuraavaksi suurimmat säteilylähteet ovat normaali, maaperästä ja avaruudesta peräisin oleva taustasäteily ja säteilyn lääketieteellinen käyttö, mm. röntgen-laitteissa.

Kaikki muut säteilylähteet ovat näiden rinnalla mitättömiä. Tshernobylin onnettomuuden ja ydinpommien aiheuttamasta radioaktiivisesta laskeumasta saatava lisä on vähäinen, ja ydinvoimaloiden vaikutus ei ole edes mitattavissa.

Alueelliset erot radonin ja taustasäteilyn määrässä ovat suuria, mutta keskimäärin suomalainen saa n. 3,2 millisievertin säteilyannoksen vuodessa (muualla maailmassa keskim. 3,08 mSv). Tästä annoksesta radonin osuus on n. 1,63 mSv, lääketieteellisen annostuksen 0,48 mSv, maaperän taustasäteilyn 0,45 mSv, kosmisen säteilyn 0,33 mSv ja luonnosta tulevien säteilylähteiden aktiivisuus kehossa (esim. edellisessä artikkelissa kerrotulla tavalla hiilidioksidissa oleva radioaktiivinen hiilen isotooppi 14-C) 0,32 mSv.

Ydinasekokeiden ja Tshernobyl-laskeuman osuus jää 0,02 mSv:iin ja ydinvoimaloiden osuutta ei voi edes mitata. Tshernobylin osuus ei ole edes heti onnettomuuden jälkeen ollut tätä merkittävämpi.

Asuinpaikalla on säteilyannoksen kannalta valtavasti merkitystä. Yllä esitetyt luvut ovat vain STUK:n keräämiä keskiarvoja, mutta maaperästä riippuen esimerkiksi luonnosta vuosittain kertyvän taustasäteilyn määrä voi Suomessa olla mitä tahansa 1 mSv ja 10 mSv välillä.

Kaikkein korkeimpien luonnollisen taustasäteilyn alueilla annokset voivat olla jopa yli 100 mSv:n luokkaa vuosittain. Erittäin korkean taustasäteilyn alueita löytyy esimerkiksi Iranista, Intiasta ja Brasiliasta, ja näillä alueilla on myös asutusta. Erityisempiä terveysvaikutuksia tälläkään säteilymäärällä ei silti vielä näy.

Vaikka intuitiivisesti toisin ajatellaan, ydinvoiman vaikutus säteilyannokseen on marginaalista pienempi, ja vielä huomattavasti pienempi kuin esimerkiksi fossiilisilla polttoaineilla, jotka loppusijoittavat jätteensä ilmakehään. Kivihiili sisältää epäpuhtauksina tietyn osuuden mm. uraania, radiumia, toriumia ja poloniumia, jotka leviävät ilmakehään ja ympäristöön savukaasujen mukana. Samoja aineita on myös öljyssä ja turpeessa, joskin pienempinä pitoisuuksina. Maakaasun mukana taas tuodaan maan sisältä radonia, joka lasketaan ulkoilmaan. Näiden päästöjen merkityksiä ei toki pidä liioitella – nekin jäävät marginaaliin verrattuna edellä mainittuihin suuriin säteilylähteisiin.

Ydinjäte ei myöskään muodosta säteilyongelmaa ei nyt eikä tulevaisuudessa, mutta koska siitä tulee oma kirjoituksensa myöhemmin, asiaa ei käsitellä tässä sen laajemmin.

Sen sijaan huomio keskitetään todellista merkitystä omaavaan asiaan. Radon on suomalaisessa rakentamisessa ongelma, joka on konkretisoitunut viime vuosikymmeninä, kun energiansäästön nimissä rakennusmääräyksiä on kiristetty siten, että taloista pitää rakentaa tiiviitä pulloja, joista lämmitetty ilma ei pääse karkaamaan. Samalla nimittäin on vangittu myös maasta tihkuva radonkaasu.

Vanhoissa taloissa, joissa lattian alla on ryömintätila, radon ei ole ongelma, vaan kaasu pääsee hakeutumaan sieltä ulkoilmaan, jossa se pian laimenee merkityksettömiksi pitoisuuksiksi. Sisätiloissa radonin pitoisuus sen sijaan nousee helposti satoihin tai tuhansiin becquerelleihin kuutiometriä kohti. Suurimmat pitoisuudet löytyvät yleensä alueilta, joissa maaperä sisältää enemmän uraania (jonka yksi hajoamistuote radon on) ja joissa maalaji on kaasuja läpäisevä, kuten esimerkiksi moreeni.

Kuinka paljon radonista voi sitten kertyä säteilyä? Yllä on kerrottu keskiarvo, mutta on taloja, joissa radonin aiheuttama säteilyannos voi nousta 50:een tai jopa 500 mSv:iin vuodessa. Niin suuria annoksia ei sallita edes säteilytyössä. On täysin mahdollista, että ihminen saa tietämättään kotona kymmeniä kertoja suuremman säteilyannoksen kuin röntgenlääkärinä tai reaktoriasentajana toimivat henkilöt työpaikallaan.

Esimerkiksi Uudellamaalla radonpitoisia alueita on paljon, ja radonmittaus kannattaa oikeasti tehdä aika ajoin. Nykyisten rakennusmääräysten mukaisessa talossa ainoa laillinen tapa ehkäistä radonongelmaa on asentaa ns. radonimuri, jonka tehtävänä on pienentää hengitysilman radonpitoisuutta.

Historiallisena anekdoottina voisi mainita, että ennen kuin radon ja sen vaikutukset tunnettiin, radon oli erityisen suuri terveysongelma kaivoksissa. Kaivostyöläiset saattoivat ennen vanhaan saada jopa sadantuhannen mSv:n säteilyannoksen vuosittain, mistä johtui näiden keskuudessa yleinen keuhkosyöpä. Nykyään altistus kaivoksissa on saatu hyväksyttävälle tasolle asianmukaisella tuuletuksella.

Mutta ei radon ole ainoa säteilyannokseen merkittävästi vaikuttava tekijä, ja myös muilla ammatinvalinnoilla voi olla ainakin pientä merkitystä. Esimerkiksi lentomiehistö viettää vuosittain toistatuhatta tuntia kymmenen kilometrin korkeudessa, jossa avaruuden taustasäteilyltä suojaava ilmakehän kerros on ohuempi. Lentomiehistö saa vuosittain 3 – 4 mSv:n ylimääräisen säteilyannoksen vuodessa, mikä on sivumennen todeten huomattavasti suurempi arvo kuin keskimääräinen vuosiannos ydinvoimalan työntekijöillä. Tilastollisesti havaittavaa terveysvaikutusta tuolla määrällä ei toki ole.

Työperäiselle säteilylle on asetettu kansainvälisten suositusten mukaan laaditussa säteilyasetuksessa annosrajat, joiden mukaan säteilytyöstä työntekijälle aiheutuva efektiivinen annos ei saa ylittää keskiarvoa 20 mSv vuodessa viiden vuoden aikana eikä minkään vuoden aikana arvoa 50 mSv. Raskauden aikana työntekijälle sallitaan säteilyannostusta korkeintaan 2 mSv/vuosi. Nämä annosrajat on säädetty niin tiukiksi, että niitä noudattamalla pysytään kaukana (alle 5 %) annoksista, jollaisia ainakin tarvittaisiin, että työntekijällä voisi ilmetä akuutteja terveyshaittoja.

Vertailun vuoksi, yhdestä röntgen-tutkimuksesta saa noin 0,6 mSv annoksen. Vielä pari vuosikymmentä sitten röntgenkuvaus oli epätarkempaa, ja laitteissa jouduttiin käyttämään korkeampia tehoja, jolloin niistä sai 1-10 mSv annoksen per tutkimus.

Mielenkiintoisena knoppitietona voisi mainita, että ydinvoimalan sisällä saa mahdollisesti jopa pienemmän säteilyannoksen kuin ulkona. Ydinvoimalan rakenteissa on nimittäin niin paljon betonia ja terästä, että se eristää mainiosti luonnon taustasäteilyn. Reaktorin sisältämä ydinpolttoaine taas on niin hyvin eristetty, että se ei riitä kompensoimaan eroa. Tyypillisesti ydinvoimalan työntekijä saakin kotonaan suuremman säteilyannoksen kuin töissä.

Paitsi jos hän tupakoi tauolla. Tupakointi on nimittäin yksi tehokkaimpia tarjolla olevia tapoja hankkia keuhkoihinsa radioaktiivista materiaalia, muiden karsinogeenisten yhdisteiden lisäksi. Tupakanlehtiin kertyy erityisesti poloniumia.

Nykytietämyksen mukaan matalista säteilyannoksista ei ole vaaraa, sillä kaikki elävät oliot ovat joutuneet sopeutumaan luonnon ja avaruuden taustasäteilyyn ja oppimaan sietämään niistä aiheutuvia solumuutoksia. Elimistö kykenee korjaamaan vaurioita tiettyyn pisteeseen asti. Vasta kun tuo sietoraja ylittyy, säteilyn aiheuttamat vauriot voivat joko kehittyä (esimerkiksi syöpä)sairaudeksi tai aiheuttaa akuutteja säteilyvammoja.

3000 mSv kerta-annos voi olla jo hengenvaarallinen ja 6000 mSv kerta-annos vie hengen lähes varmasti. Tällaisen annoksen voi saada joko lähellä räjähtävästä ydinaseesta tai ollessaan liian kauan lähellä suojaamatonta korkea-aktiivista ydinmateriaalia. Tshernobylin onnettomuudessa tappavan annoksen saivat ne palomiehet, jotka onnettomuudekseen määrättiin täysin toivottomaan sammutustehtävään reaktorin raunioihin. Jos reaktorin ytimen lähelle ei olisi menty, onnettomuuden seurauksena ei olisi kuollut ketään, mutta siitä enemmän myöhemmin ihan omassa artikkelissaan.

Lopuksi vuodelta 2001 ja Björn Wahlströmin kirjasta peräisin oleva taulukko, joka kuvastaa hyvin sitä, kuinka epäsuhteessa ovat ihmisten pelot ja todellisuudessa vaaralliset asiat. Luku kullakin rivillä kertoo, kuinka monta elinpäivää keskimäärin ihminen menettää kyseisen riskitekijän seurauksena. Taulukko voi joiltain yksityiskohdiltaan olla vanhentunutta tietoa, mutta sen suuri kuva on ennallaan.

Jokaisen on listan luettuaan syytä kysyä itseltään, osaako pelätä oikeita asioita. Intuitiivisesti moni pitänee listan loppupään riskejä kaikista suurimpina. Silti todelliset riskit liittyvät arkipäiväisiin elämäntapa-asioihin kuten ylipainoon, tupakointiin ja siviilisäätyyn.