PB: Toinenkin tarina pienyrittäjän ahdingosta

Päivän Byrokraatti kirjoitti vajaa viikko sitten pienyrittäjästä, joka sairastuessaan jäi vaille mitään turvaa. Nyt lehdessä on hieman samankaltainen juttu yhden hengen lähdevesiyrityksestä, jonka toiminta loppui kuin seinään veden alettua haista bensiiniltä.

 

Tuus-Lähde Oy:n yrittäjä Terttu Helgrén epäilee, että syynä pohjaveden pilaantumiseen voisi olla naapuritontille läjitetty maa. Maata oli kuljetettu tontille autokuormittain edellisen vuoden kevään jälkeen. Pelko on, että maata oli mahdollisesti tuotu alueilta, joilla on aiemmin ollut bensa-asema.

 

Viranomaiset ovatkin tutkituttaneet läjitettyä maata. Tutkimuksia varten tontille kaivettiin kaksi koekuoppaa noin kahden metrin syvyyteen. Lisäksi tontilla otettiin vesinäytteet sekä kaivosta että tontin reunalla olevasta ojasta. Maanäytteistä löytyi laboratorioanalyyseissä arseenia, lyijyä, sinkkiä sekä hiilivetyjä. Ojan vedestä löytyi lisäksi määritysrajat ylittäviä pitoisuuksia öljyhiilivetyjä sekä oksygenaatteja MTBE ja TAME, jotka ovat bensiinin ns. nakutuksenestoaineita.

 

Maallikon silmiin asia näyttäisi selvitetyltä. Uudenmaan Ely-keskus totesi kuitenkin omassa lausunnossaan, ettei laadittu selvitys riitä. Koska tontille on tuotu täyttömaata useammasta paikasta, “ei kahden koekuopan antamaa tulosta voi pitää koko tehtyä täyttöä edustavana. Näin ollen alueella on tehtävä kattavia lisätutkimuksia ennen arvioinnin tekemistä”. Näitä lisätutkimuksia odotellaan tietysti edelleen.

 

On varmaankin niin, että viranomaiset saavat suuremmilta kiireiltään asian joskus tutkittua, mutta se ei enää auta yrittäjää, jonka toimeentulo on kadonnut. Tällä kertaa edes keskeytysvakuutus ei ollut avuksi, sillä vakuutusyhtiö katsoi, että pohjaveden pilaantuminen ei ole sellainen vahinkotapahtuma, joka vakuutusehtojen mukaan oikeuttaisi korvaukseen. Vakuutusyhtiön linjaukseen voisi toki hakea muutosta oikeusteitse, mutta varattomalla yrittäjällä ei ole mahdollisuutta ottaa kantaakseen edes omia oikeudenkäyntikuluja, saati sitten riskiä vastapuolen kulujen korvaamisesta.

 

Yrittäjällä, vaikka olisi kyse kuinka pienestä yrityksestä tahansa, ei ole myöskään mahdollisuutta saada oikeusapua. Myös tässä tapauksessa yrittäjä haki turhaan apua kunnallisesta oikeusaputoimistosta.

 

“He sanoivat, että eivät voi ottaa asiaani, koska se koskee yritystä eikä ole yksityisen Terttu Hellgrénin asia. Mutta yrityshän olen vain minä, tein siellä kaiken yksin.”

 

Yhtä turhaa on ollut kolkuttelu Kelan ovella. Yrittäjä ei saa työttömyyskorvausta, vaan hän saa rauhassa pudota tyhjän päälle. Hellgrén kertoo hakeneensa nyt toimeentulotukea, mutta edes sen päätöstä ei ole kiirehditty.

 

Päivän Byrokraatti veikkaa aiempien tapausten perusteella, että Hellgrén todennäköisesti pakotetaan lopettamaan osakeyhtiönsä, ennen kuin hän saa mitään tukea. Näin tekemällä ajaudutaan juridisesti mielenkiintoiseen umpikujaan, sillä ilman yhtiötä Hellgrén ei enää voi ajaa vahingonkorvausvaadetta veden todennäköisesti pilannutta naapuria vastaan, ja yritystoiminnan kärsimä vahinko jää pysyväksi. Franz Kafka on kirjoittanut tällaisesta tilanteesta kokonaisen kirjankin.

 

Paitsi että yrittäjien sosiaaliturvassa olisi kohentamisen varaa, Päivän Byrokraatti näkee vakavan ongelman myös suomalaisessa oikeusjärjestelmässä. Oikeudenkäynti on yksinkertaisesti aivan liian kallista kelle tahansa keskiluokkaan kuuluvalle, joka ei saa yhteiskunnalta ilmaista oikeudenkäyntiä, mutta jolla ei myöskään ole sellaisia varoja, että kymmenien tuhansien eurojen kulut tuntuisivat pelkältä pyöristysvirheeltä.

 

Oikeudenkäynnin kustannuksiin voitaisiin puuttua ainakin korjaamalla kaksi (kirjaimellisesti) tsaarinaikaista prosessisääntöä.

 

Ensimmäinen koskee ns. prekluusiota, eli osapuolten velvollisuutta esittää kaikki todisteensa jo oikeudenkäynnin valmistelun aikana uhalla, että oikeus vedota niihin muuten menetetään. Vaikka säännön taustalla oleva periaate yllätysten kiellosta on hyvin ymmärrettävissä, käytännössä se kuitenkin kasvattaa huomattavasti oikeudenkäynnin kustannuksia, kun asiaa ajavien juristien on oikeudenmenetysten välttämiseksi pengottava asia äärettömän huolellisesti. Prekluusiosääntöihin onkin tehty viime vuosina muutoksia, mutta tuomioistuimet ovat käytännössä sivuuttaneet lainsäätäjän tarkoittaman höllennyksen ja jatkaneet vanhalla tutulla ehdottomuudella.

 

Toinen kustannuksia olennaisesti pienentävä uudistus olisi tuomioistuimen aktiivisempi prosessijohto.

 

Nykyään tuomarin tulee pidättyä ottamasta juttuun mitään kantaa ennen tuomion antamista, ja olla näyttämättä jutun osapuolille suhtautumistaan asiaan kesken sen käsittelyn. Paljosta turhasta todistelusta ja asiaa pitkittävästä argumentoinnista kuitenkin päästäisiin, jos tuomari voisi useissa angloamerikkalaisissa maissa olevaan tapaan ottaa kesken jutun kantaa todisteluun ja oikeudelliseen argumentointiin, ja säästää näin turhaa vaivaa sellaisissa asioissa, jotka tuomioistuin katsoo jo riittävästi selvitetyksi. Toisaalta myös häviöllä olevalla puolella tiedettäisiin, mistä asiasta tuomioistuimelle pitää esittää lisänäyttöä, jos asian haluaa vielä kääntää. Nyt sama informaatio luetaan vasta tuomiosta ja sen perusteella muutokset asianajoon toteutetaan hovioikeusvaiheessa.

 

 

 

>> PB 12.6.2016: “Yrittäjä voi sairastuessaan jäädä kokonaan ilman turvaa”