PB: Tuloerot eivät ole ongelma, vaan tavoite
Päivän Byrokraatti -palkinnon saa oppositio ja puolet hallituspuolueiden edustajista, jotka puhuvat tuloeroista kuin niiden kasvu olisi Suomessa ongelma. Päinvastoin. Sen tulisi olla tavoite.
Tuloerokeskustelu on huolestuttava osoitus suomalaisten prioriteeteista: kakun leipomisen sijaan ihmisiä kiinnostaa enemmän kakun jakaminen. Mikään ei aktivoi suomalaista poliittista kenttää enempää kuin huoli tuloerojen marginaalisesta kasvusta yhdessä maailman tasaisimpien tulojen maista.
“Jos Adam Smithin kaltaisten valistusajattelijoiden ja tämän seuraajien tilalla olisi ollut gini-kertoimista huolissaan olevia sosiologeja, koko ihmiskunta saattaisi vieläkin elää absoluuttisessa köyhyydessä.”
OECD:n vertailussa Suomen suhteellisia tuloeroja mittaava gini-kerroin on nimittäin seitsemänneksi pienin, vain hitusen erolla vertailun neljänneksi pienimpään sijaan. Toisin kuin julkisesta keskustelusta voi ymmärtää, Suomen tuloerot ovat viimeisen kymmenen vuoden ajan trendinomaisesti pienentyneet, eivät kasvaneet (ks. graafi alla). Vertailussa ovat mukana OECD:n jäsenmaat, eli käytännössä katsoen kaikki länsimaiset hyvinvointivaltiot. Vertailun ulkopuolelle jäävistä maista voi olettaa, että tuloerot ovat niissä säännönmukaisesti suurehkoja, jolloin pienimmät tuloerot OECD:n vertailussa ovat käytännössä myös sama asia koko maailman tasolla tarkasteltuna.
Gini-kertoimesta on ymmärrettävä, että se ei ole pelkkä eriarvoisuuden mittari, vaan tarkoittaa samalla myös sitä, että Suomi palkitsee osaamisesta ja ahkeruudesta seitsemänneksi vähiten maailmassa. Vaikka kuinka ahkeroisit, Suomessa et pysty parantamaan asemaasi omalla työlläsi yhtä paljon kuin lähes missä tahansa muualla.
Vaikka Suomessa kytätään gini-kertoimen muutoksia kellosepän tarkkuudella, analyysista puuttuu kellosepän ymmärrys tutkia taulun takana olevaa monimutkaista koneistoa.
Talouskeskustelussa törmää monesti vähintäänkin harhaanjohtaviin teoreettisiin perusajatuksiin, joiden mukaan tuloerot tulisi nähdä itsenäisenä tai välillisenä ajurina hyvinvoinnille ja vauraudelle. Tosiasiassa tuloerojen taustalla voi olla lukemattomia erilaisia itsenäisiä ja keskenään linkittyneitä tekijöitä, jotka joko myötävaikuttavat tai haittaavat talouskehitystä.
Tuloerojen näkeminen yksisuuntaisena ajurina siis kiistää sen mahdollisuuden, että tulojen jakautumiseen vaikuttavilla mekanismeilla kuten korruptiolla tai veropohjan rakenteella olisi väliä. Se olisi vastoin kaikkea sitä, mitä taloustieteessä on jo pitkään tiedetty kannustimista sekä markkinavääristymistä.
Venezuela on karmiva osoitus siitä, miten pyrkimys tulontasaukseen voi johtaa talouskehityksen kuperkeikkaan. Vastaavasti Pohjoismaat ovat vastakkainen esimerkki, jossa raskaasta julkisesta sektorista huolimatta elintaso on säilynyt korkeana, joskin talouskasvu on julkisen sektorin kasvun myötä hidastunut huomattavasti.
Historiallinen perspektiivi onkin hyvä ottaa huomioon. Tuhansia vuosia kattavasta ihmiskunnan historiasta tiedetään, että käytännössä kaikki elintason kehitys absoluuttisesta köyhyydestä on tapahtunut vasta reilun kahden sadan vuoden aikana teollisen vallankumouksen, kapitalistisen tuotannon ja vapaakaupan myötä. Jos Adam Smithin kaltaisten valistusajattelijoiden ja tämän seuraajien tilalla olisi ollut gini-kertoimista huolissaan olevia sosiologeja, koko ihmiskunta saattaisi vieläkin elää absoluuttisessa köyhyydessä.
Kaikesta tästä seuraa, ettei gini-kertoimen ilmaisema tulojakauma itsessään ole selittävä ajuri, jolle voisi löytyä talouskehitystä maksimoiva yhden numeron ilmaisema optimitaso. Joskin kohtuullisen varmasti voi myös sanoa, että kummassakaan ääripäässä ei myöskään ole hyvä olla (maailman pienimmät tai suurimmat tuloerot).
Tärkeintä on ymmärtää, että yhteiskunta koostuu ihmisistä, jotka tekevät itsenäisiä ja itsekkäitä valintoja. Tutkimuskohde on liian kaoottinen ja dynaaminen, jotta siitä voisi löytää luonnontieteellisiä vakioita. Monesti olisi parasta vain olla sekaantumatta ja antaa talouden toimia niin kuin se luonnostaan haluaa toimia. Laissez-nous faire.
Sivuhuomiona onkin yllättävää, että monesti juuri yhteiskuntatieteellisen koulutuksen saaneet keskustelijat suhtautuvat yhteiskuntaan luonnontieteellisellä mekaanisuudella. Vasemmalla laidalla suosittu yksinkertaistus alhaisista tuloeroista elintason ajurina ei kuitenkaan ole loogisesti kestävä saati yksiselitteinen.
Tosin, yhtä lailla myös oikealla laidalla viljellään monesti loogisesti harhaanjohtavaa retoriikkaa. Oikeistolaiset helposti provosoivat vaatimalla kaavamaisesti lisää tuloeroja. (Niin kuin mekin, jopa tämän jutun otsikossa. Aloitpas lukemaan.)
Elintason kannalta olennaisempaa olisi lähinnä mahdollistaa tuloerojen huomattavakin kasvu silloin, kun joku hankkii rehellisellä ja hyödyllisellä tavalla lisää ansioita. Työtä tekemällä, yrittämällä, sijoittamalla. Se ei ole keneltäkään pois, sillä talous ei ole nollasummapeliä.
KL 21.9.2017
OECD income distribution database
OECD income distribution database, Suomea koskevat graafit
Kirjoittaja
Tuloerokeskustelu perustuu kommunistiseen kateuden lietsomiseen. Syistä joihin en paneudu sen suuremmin, aina löytyy heikosti toimeentulevia. Ts. suomessakin on varmasti aina porukkaa, joka elää pelkillä yhteiskunnan tuilla. Heidän tulotaso kasvaa vain jos hallitus nostaa tukitasoja. Sitten on työtä tkevä luokka ja muita kuin yhteiskunnan maksamia tuloja saava luokka. Kun taloudessa alkaa mennä hyvin, näiden tulot kasvavat. Kun tukimäärät eivät kuitenkaan kasva samassa suhteessa, niin seuraushan on tuloerojen kasvu.
Tuloerot yleensä kaventuvat kun tulee lama. Kaikilta tuloerojen kauhistelijoilta pitäisikin kysyä, että toivovatko he suomeen lamaa ja köyhyyttä?
Jutusta ilmenevän logiikan perusteella Meksikon pitäisi ilmeisesti olla merkittävästi rikkaampi maa ja kansalaisilleen parempi paikka elää kuin Suomi tai vaikkapa Viro tai Uusi-Seelanti, koska siellä on oecd-vertailun korkeimmat tuloerot
Ja jutun logiikka johtaa päätelmääsi esimerkiksi koska jutussa varoitettiin, että kumpikaan ääripää – kaikkein suurimmat tai pienimmät tuloerot – ei todennäköisesti ole hyväksi?
Tuloerot ovat (lähes) täysin nollan arvoinen indikaattori oikeastaan yhtään mistään per se. Tuloerot ovat vain seurausta joistain taustalla olevista ilmiöistä, jotka pitäisi ensin huomioida. On nimittäin aika lailla eri asia, johtuvatko tuloerot perusteettomista yksinoikeuksista, kilpailun rajoittamisesta, korruptiosta ja/tai kaverikapitalismista – vaiko maailman luokan osaamisesta, menestyvien start-uppien luomisesta ja muiden ihmisten työllistämisestä.
Jos tällaiset taustamuuttujat viitsittäisiin ottaa huomioon tuloerotutkimuksissa, niin esitetyillä väitteillä voisi olla jotain uskottavuutta. Valitettavasti vain punavihreät sosiologit derridan ja marxin niteet kainalossa niputtavat kaikki realiteetit sivuuttaen vapaat länsimaiset markkinatalousmaat samaan koriin kaikenmaailman banaanivaltioiden kanssa – ja katso ja hämmästy – tuloerot näyttävät tooooosi ikäviltä.
No, surullisintahan tässä tämän hetkisessä mekastuksessa on se, että maailman tasapäistetymmässä maassa nostetaan valtava meuhkaus jonnekin normaalisti pyöristysvirheisiin hukkuvasta muutoksesta – joka kaiken lisäksi johtuu lähes täysin tupakkaveron korotuksesta…
Juuri näin.
Puolueet monesti unohtavat sovitut ideologiat ja vuorosanat polittisessa näytelmässä. Esimerkiksi Eurokriisin aikaan vasemmistolaiset ehdottivat valtioiden omaisuuden myyntiä ja oikeistolaiset pankkien kansallistamista. Muistelenpa ministeri Stubbin olleen joskus sitä mieltä, että tuloerojen tulisi olla mahdollisimman pieniä. Kuiskaajat eivät ehdi aina paikalle muistuttamaan mikä milloinkin tulisi olla puolueen tai poliitikon virallinen linja.
No, kaikki tämä omituisuus saa valaistuksen, kun vihdoin ymmärtää, että koko poliittinen järjestelmä ja lehdistö on valjastettu kansainvälisten pankkiirien ja elinkeinoelämän palvelemiseen. Satu demokratiasta on tarkoitettu ainoastaan harhauttamaan ihmisiä ja luulemaan, että he pystyvät vaikuttamaan asioihin ja että he ovat itse vastuussa siitä, että lompakko tuulettuu tyhjäksi säännöllisin väliajoin.
Tuloerot on ihan okei, eli luonnollinen ilmiö, jos perusasiat on kunnossa, eli yläpäässä maksetaan veroja yms. lain mukaisesti. Mutta kun Suomessa niin ei mene, eli ne joilla on kaikkein suurimmat tulot, eivät maksa niistä kuten pitäisi, ne peitetään ties mihin kuoriin, tai yritysjärjestelyin, eli puhun myös yritysten veroista. Eikä puolustuksena voi olla se että rikkaimmat maksavat enemmistön valtion verotuloista, kun eivät maksa kuitenkaan kuten laki määrää. Niin kauan ku se sallitaan niin tuloerot eivät ole sallittavia, mitä siitä tulisi kun keskipalkkaiset tekisivät samoin – valtion tulot tippuisi kuin pelästyneen kissan häntä.
No, tuskinpa yksikään markkinaliberaali tuloerohaitarin venyttämistä kannattava liputtaa vaikkapa sen puolesta, että suomalaisyritysten osingoista maksetaan keskimäärin joku parin prosentin pääomavero vaikka piensijoittaja maksaa viimeisen päälle. Kummasti vain poliittisen kentän vasemaltakin reunalta näyttää löytyvän enemmän ymmärrystä suuromistajien ja pankkien osakerahastojen verohelpotuksille kuin sille, että pienille pääomatuloille myönnettäisiin edes samantasoinen verovapausraja kuin osuuskuntien nk. osuuspääoman korolle.
Tämä toki ilmeisesti romahduttaisi osinkoverotuksen tuoton, koska ainoat typerät pällit, jotka nykyisin joutuvat täyttä veroa maksamaan, pääsisivät pälkähästä. Mutta eihän se vasemmistolle (lue: kaikki eduskuntapuolueet) sovi, että jos jollekin jotain vahingossa jäisi palkasta elinkustannusten jälkeen käteen, sijoittaisi ko. varat ja ehkä jopa hivenen vaurastuisi.
Yleisesti näissä keskusteluissa vetoaminen joihinkin harvoihin valtiovallan erityissuojelussa oleviin rikkaiden erityisryhmiin tuntuu ikään kuin jotenkin ihmeellisesti oikeuttavan sen, että ihan tavallisia dippainssejä, kauppatieteenmaistereita ja vastaavia voidaan “oikeutetusti” kyykyttää entistä raskaimmilla raippaveroilla – kun joku Herlin tai Wahlroos ottaa pattiin, niin on ihan reilua, että se naapurin tonnin-pari kuussa enemmän tienaava tyyppi verotetaan kuoliaaksi?