PB: Elpymisrahasto

Päivän Byrokraatin lukijat Twitterissä toivoivat, että palkintokomiteamme kertoisi käsityksensä EU:n elpymisrahastosta. PB:n hallintoneuvosto on äänin 8-1 hyväksynyt pyynnön, joten tässä tulee.

 

Päivän Byrokraatti on elpymisrahastoa vastaan, ja yksi keskeisistä syistä tälle on se, että yksikään sen tueksi esitetyistä perusteluista ei pidä paikkansa. Toisekseen, emme usko että sosialististen piirteiden (mitä yhteisvastuu on) lisääminen talouteen olisi koskaan edistänyt talouden elpymistä tai kansalaisten hyvinvointia, eikä mikään ole saanut meitä vakuuttuneiksi, että tälläkään kertaa olisi toisin.

 

Keskeisin ja usemmin esitetty elpymisrahastoa tukeva perustelu kuuluu siten, että paketti hyödyttäisi Suomea elvyttämällä talouttamme enemmän kuin mitä joudumme lainasta maksamaan. Testataan tätä väitettä.

 

– – –

 

Elpymisrahastossa olisi kyse Euroopan Unionin omiin nimiinsä ottamasta 750 miljardin euron suuruisesta lainasta, jonka takaisinmaksu on suunniteltu järjestettävän siten, että kukin jäsenmaa sitoutuu maksamaan lainasta oman osuutensa sekä tuohon osuuteen kohdistuvat korot korotettuina EU-jäsenmaksuina vuosina  2028 – 2058. Lisäksi aikeena on luoda uusia EU:n perimiä veroja. Näistä enemmän jäljempänä.

 

Elpymisrahaston matematiikka toimii siten, että Suomi ottaisi lainasta vastuulleen noin 6,6 miljardia euroa ja saisi siitä omaan käyttöönsä 2,7 miljardia euroa. Loput rahasta jaetaan julkisen taloutensa laiminlyöneille Etelä-Euroopan maille. Monilla yksityistalouden mittareilla useilla näistä maista menee paremmin kuin Suomella. Ei ole täysin väärin sanoa, että suomalaiset joutuvat auttamaan itseään rikkaampia.

 

 

Tarkkaa takaisinmaksun määrää ei ole mahdollista vielä arvioida, koska EU:n ottaman lainan korko ei ole vielä tiedossa, mutta valistuneen arvion mukaan Suomen kokonaisvastuu asettunee jonnekin 7 ja 8 miljardin euron väliin.

 

EU:lla on ollut helppo tehtävä myydä tämä rahoitusrakenne kevytkenkäisille nettomaksajamaiden poliitikoille. Mikä onkaan poliitikolle helpompaa, kuin jakaa miljarditolkulla EU:n yhteisestä kassasta rahaa omia ydinäänestäjiä miellyttäviin kohteisiin? Kolminkertaisen laskun maksu lankeaa sitten tuleville sukupolville, joita eivät tämän vuosikymmenen vaaleissa välttämättä äänestä.

 

Suomen maksuosuudessa heijastuu poliittiseen kulttuuriimme pesiytynyt kansallisen tason altruismi, jota kuvaa hyvin erään poliitikon lausahtama ”Suomi ensin – ajattelu on vahingollista”. Esimerkin vuoksi, meitä taloudellisesti paljon vahvempi Ruotsi maksaa rahastolle 4-5 miljardia euroa, ja saa rahastosta 3,7 miljardia. Tämän lisäksi Ruotsi neuvotteli itselleen pysyvän jäsenmaksualennuksen 1,07 miljardia euroa. On todennäköistä, että Ruotsi jää järjestelystä jopa nettohyötyjäksi.

 

Jos Suomi olisi neuvotellut paketista kansalliset etunsa huomioiden, sen olisi kaiken järjen mukaan pitänyt palata Brysselistä Ruotsia paremman paketin kanssa.

 

– – –

 

Elpymisrahasto jakautuu 360 miljardin euron lainaosuuteen ja  390 miljardin lahjoitusosuuteen, joista jäsenvaltiot näyttävät nyrpistelevän nenäänsä lainaosalle, mutta ottavan mielellään vastaan lahjoitukset.

 

Lahjoituspaketin suurimmat hyötyjät ovat tunnetut julkisen taloutensa laiminlyöneet eteläeurooppalaiset maat, Italia ja Espanja. Italian saama lahjoitus on huimat 65 miljardia euroa (peräti 7 % valtion budjetista) ja Espanjan 59 miljardia euroa (11 % valtion budjetista). Muut suuret hyötyjät ovat Ranska (37 mrd, 3 %), Puola (23 mrd, 10 %), Kreikka (16 mrd, 18 %) ja Viro (1 mrd, 10 %).

 

Viron hyvä neuvottelutulos on Ruotsin tavoin merkillepantava, koska maan talous on hyvässä iskussa ja maa todennäköisesti paljon vähemmän avustusten tarpeessa kuin Suomi. Naapurimme ovat ilmeisen hyviä huolehtimaan omista asioistaan.

 

Ymmärrettävistä syistä rahasade herättää riemua Etelä-Euroopassa. Uutisten mukaan maat eivät edes tiedä, mihin ne kaikki avustukset sijoittaisivat, mutta esimerkiksi Espanja ratkaisee osan ongelmasta alkamalla pilotoida neljän päivän työviikkoa. Sanna Marin siis tavallaan saa kuin saakin toteutettua ideansa.

 

Italia puolestaan saa elpymisrahastosta mukavaa tukea pari vuotta sitten käyttöön ottamansa kansalaispalkan rahoitukseen. Se, mihin loput rahoista käytetään riippunee maan tämänhetkisen hallituskriisin ratkeamistavasta. Osa puolueista haluaa veronalennuksia, osa rakenteellisia uudistuksia, osa avustuksia eri tahoille.

 

– – –

 

Mutta entä se väitetty Suomen hyöty? No, väittämän mukaan tapa, jolla rahan lahjoittaminen eteläisille jäsenmaille hyödyttää Suomen taloutta, toimisi siten, että esimerkiksi Italiassa kulutuskysyntä nousisi ja Suomen vientialat hyötyisivät siitä.

 

Tämä saattaa kuulostaa hieman homeopatiaa ja veden muistia muistuttavalta mekanismilta, mutta yksi siihen uskovista poliitikoista on silti niinkin kova luu kuin ex-pääministeri Alexander Stubb, joka selitti Mtv3:n uutisille nöyrään tyyliinsä, että ”meidän on ymmärrettävä se, että Italian talous on osa Suomen taloutta”. Suurimmaksi osaksi elvytysuskovaiset löytyvät toki poliittisen kartan vasemmalta laidalta.

 

Toimiiko mekanismi? No, mikäli suomalaiset todella hyötyisivät eteläisille jäsenmaille antamastaan lahjoituksesta väitetyllä tavalla, kansantaloudellisella tasolla täytyisi tapahtua niin, että italialaiset (ja sen ohella muiden tukea saavien maiden kansalaiset) päättäisivät käyttää joka ikisen suomalaisilta saamistaan, noin neljästä miljardista eurosta suomalaisten tuotteiden ja palveluiden ostamiseen.

 

Todellisuudessa edes tämä ei riittäisi, koska tällöinkin suomalaisten tappioksi jäisivät edelleen vähintään raaka-aine- ja kuljetuskustannukset. Annetun avustuksen tulisi siis lisätä Suomeen kohdistuvaa kulutuskysyntää yli avustuksen määrällä.

 

Teoria on tässä suhteessa läheistä sukua Neuvostoliiton aikaan koulunsa käyneille oppimalle tarinalle, jonka mukaan Suomen maksamat sotakorvaukset hyödyttivät Suomen taloutta. Nyttemmin osa väestöstä uskaltaa jo ajatella, että väite ei ehkä sittenkään ollut aivan aikuisten totta, vaan sen tavoitteena oli tyynnytellä neuvostovastaisuutta.

 

Jos sotakorvaukset – eli teollisuustuotannon lahjoittaminen naapurimaalle vastikkeetta – todella olisivat hyödyttäneet Suomea, maamme ei olisi tietenkään kannattanut lopettaa kampanjaa, vaan tuottaa edelleen valtava määrä teollisuustuotteita lahjoitettavaksi ympäri maailmaa halukkaille vastaanottajille.

 

Sattumalta myös elpymisahaston suhteen toimii sama logiikka. On erikoista, että sen puolesta puhuvat poliitikot samanaikaisesti vakuuttavat rahaston hyödyttävät Suomea, mutta kuitenkin painottavat, että osallistumisemme jää kertaluonteiseksi ja rajatuksi. Miksi ihmeessä? Jos elpymisrahasto kerran on Suomen etu, niin tuplataan tai triplataan summat ja otetaan paketti uusiksi joka vuosi. Sen jälkeen voimmekin jäädä odottelemaan vääjäämätöntä vaurastumista.

 

– – –

 

No, näin ei kannata tehdä, sillä tarinalla ei ole eloon jäämisen edellytyksiä alkeellisimmassakaan faktantarkastuksessa. Italialaiset – sen kummemmin kuin muutkaan välimerenmaalaiset – eivät osta juuri mitään Suomesta. Eivät edes aurajuustoa tai sauvakävelysauvoja, vaikka ne ovat maailman parhaita samaan tapaan kuin peruskoulumme, terveydenhuoltomme ja vuodenaikamme.

 

Numerot nimittäin kertovat, että Suomi on Italian tuontitilastoissa vasta sijalla 46, ja kaikesta Italian tuonnista Suomen osuus on vaatimaton 0,37 %. Ilman jumalallista väliintuloa tai hyvän haltijan tekemää ihmetekoa odotettavissa on, että näiden lukujen valossa kustakin Suomen Italialle antamasta miljardista vain 3,7 miljoonaa euroa palaa Suomeen. Siinä on Italialle annetun rahan elvyttävä vaikutus täällä pohjoisessa.

 

Jos asia olisi muuten, niin olisi tietenkin käynyt niin, että Italian jo tähän mennessä ottamat 2250 miljardia euroa lainaa olisivat tehneet meistä satumaisen rikkaita. Ei nimittäin ole mitään syytä, miksi Italian omalla vastuulla otettu lainaraha käytettäisiin eri tavalla kuin meidän lahjoittamamme.

 

Pelastusta ei löydy myöskään muiden Välimeren maiden tuontiluvuista. Ne ovat samantyyppisiä kuin Italialla.

 

Suomelle paljon loogisempaa olisi lahjoittaa rahaa johonkin suuremmista vientimaistamme, esimerkiksi Venäjälle, Kiinaan tai Yhdysvaltoihin. Ja kun sanomme paljon loogisempaa, emme silti tarkoita että siinäkään mitään järkeä olisi. Aivan yhtä fiksua olisi turkulaisten lainata muutama sata miljoonaa euroa, lahjoittaa ne Helsinkiin ja toivoa, että helsinkiläiset tulevat Turkuun ostoksille. Tai velkasaneerauksessa olevan Stockmannin ottaa miljardin pikavippi, lahjoittaa se kaupungin asukkaille ja odottaa toiveikkaana kassakoneen kilinää.

 

Toivottavasti nämä esimerkit riittävät jopa tamperelaisten tarpeisiin luomaan valoa siihen, miksi suunnitelmassa ei ole edes sitä vertaa järkeä kuin sadussa, jossa hölmöläiset jatkoivat peittoa purkamalla sitä toisesta päästä.

 

Hölmöläisten peitto pysyi sentään koko ajan saman mittaisena ja he heittivät hukkaan vain turhan työnsä. Meidän lahjoituksemme sen sijaan hupenee kokonaan, emmekä saa siitä juuri mitään hyötyä.

 

– – –

 

Onko elpymisrahasto sitten kertaluontoinen, niin kuin on luvattu? Puppua. Se lienee aivan yhtä kertaluonteinen kuin EU:n aiemmatkin kertaluonteiset tukipaketit: 2010 Kreikka I, 2010 Irlanti, 2011 Portugali, 2012 Kreikka II, 2012 Espanja, 2012 Kypros ja 2015 Kreikka III.

 

Tällä kertaa kertaluonteista elpymisrahastoa ei ole ehditty vielä edes hyväksyä, kun Euroopan keskuspankin pääjohtaja Lagarde ehti jo lupailla sille jatkoa. Le Monde -lehden haastattelussa lokakuussa 2020 Lagarde linjasi:

 

”Meidän pitäisi keskustella mahdollisuudesta jättää se eurooppalaiseen työkalupakettiin, siltä varalta, että vastaavat olot ilmenevät uudelleen.”

 

Kun työkalu kerran on olemassa, sen käyttöön oikeuttavien olojen ilmestymistä voitaneen pitää lähes varmana. Poliitikoilla on nimittäin tapana mieltyä saamiinsa valtaoikeuksiin. Tätä mieltä näyttää olevan myös Suomen hallitus, joka eduskunnan kyselytunnilla – joutuessaan lakisääteisesti puhumaan totta – vastasi rahaston olevan kertaluontoinen… tällä hallituskaudella.

 

– – –

 

Entä sitten väite, jonka mukaan kyse on koronaepidemiaan liittyvästä elvytyksestä? Pötyä. Laina tulee markkinoille vasta epidemian ollessa rokotusten myötä hiipumassa, eikä siitä ole kohdennettu kuin 30 prosenttia sen perusteella, miten eri maiden talous on kärsinyt koronasta.

 

Loput 70 % avustuksista jaetaan väestömäärän, (käänteisen) asukasta kohden mitatun bruttokansantuotteen sekä vuosien 2015 – 2019 työttömyysasteen mukaan. Käytännössä tämä tarkoittaa, että köyhät, väestöltään suurimmat jäsenmaat, joissa on ollut korkea työttömyys ennen koronaepidemiaa vuosina 2015-2019, saavat suurimmat avustukset.

 

Suomeksi sanottuna, kyse on tulonsiirroista ja moraalikatoa lisäävästä sosialismista.

 

Päivän Byrokraatti ei paljon perusta keynesiläisestä elvytysajattelusta, vaan edustaa nykyvirolaista koulukuntaa, jossa kaikissa suhdanteissa pyritään karsimaan tarpeettomia julkisia kuluja ja säilyttämään veroaste matalana, mutta siinäkin tapauksessa, että joku välttämättä haluaisi kokeilla valtionbudjetin kautta tehtävää elvytystä, oikea tapa arvioida elpymisrahastoa on tietysti verrata sitä siihen vaihtoehtoon, että Suomi ottaisi itse velkaa ja käyttäisi koko lainatun summan kotimaassa. Tai elvyttäisi talouttaan leikkaamalla verotusta, kuten sivumennen todeten esimerkiksi Saksassa ja Ruotsissa on menestyksellisesti tehty.

 

Efektiivisesti laskettuna elpymisrahaston takaisinmaksuerät vuosina 2028 – 2058 ovat Suomen osalta yhteenlaskettuna n. 7-8 miljardia euroa, mistä voidaan laskea vertailukelpoinen korko Suomen elpymisrahastosta saamalle 2,7 miljardille eurolle. Tarkkojen lukujen vielä puuttuessa se asettunee n. 6-7 % p.a. hujakoille. Vertailun vuoksi Suomi saa tällä hetkellä pitkää 30 vuoden lainaa n. 0,15 prosentin vuosikorolla, eli korkoero on huima elpymisrahaston vahingoksi.

 

Siitäpä tullaankin elvytyspaketin todelliseen syyhyn.

 

– – –

 

Julkisen taloutensa laiminlyöneet Etelä-Euroopan euromaat eivät enää saa lainaa yhtä alhaisella korolla kuin Keski- ja Pohjois-Eurooppa. Italian kymmenvuotisen valtionlainan korko kävi viime kesän kynnyksellä jo yli 1,8 prosentissa ja markkinat alkoivat kysellä, kuinka paljon korkeampia korkoja kädestä suuhun elävä valtio edes kestää.

 

Italian valtionvelka on jo lähes 160% suhteessa bruttokansantuotteeseen, ja kaikki mieltävät, että Italia ei ole vaarassa selvitä velkataakastaan, vaan itsenäisenä taloutena se tullee jossain vaiheessa kippaamaan ja saattaa samalla kaataa euro-valuutan, sillä massiivisten julkisen sektorin lainataakkojen lisäksi ongelmamaiden keskuspankeille on syntynyt huomattavat euro-valuuttajärjestelmän sisäiset, keskuspankkien väliset ns. Target 2 -järjestelmän vastuut. Jos maat irtautuvat eurosta, nuo Target 2 -vastuut saattavat paljastua arvottomiksi ja dominoefektin lailla saattaa ongelmiin myös muiden euromaiden keskuspankkeja.

 

Syy sille, että Italia ja muut eteläiset jäsenmaat ovat päässeet ylivelkaantumaan, on juuri niiden asema euromaina. Näennäinen eurosta syntyvä hyöty on se, että kun velkojilla ei ole riskiä siitä, että velallismaa leikkaa velan pääomaa oman valuuttansa devalvaatiolla, maille uskalletaan myydä lainarahaa pienemmällä riskillä eli pienemmällä korolla. Asian voi lähes yksinkertaistaa sanomalla, että muut euromaat saavat lainarahaa lähes samaan hintaan kuin Saksa saisi.

 

Tämän vuoksi lainaraha on ollut halpaa Italialle, ja samasta syystä se on edelleen halpaa myös Suomelle. Jos Suomen valuutta olisi itsenäinen markka, lainoillamme olisi todennäköisesti jo selkeästi näkyvä korkoero nykyiseen. Tämä korkoero ei välttämättä ole ollut etu, vaan se on omiaan synnyttämään moraalivajeen. Valuutan ilmainen velkaraha houkuttaa velkaantumaan vastuuttomasti ja ongelmat pääsevät kasautumaan pidempään ja pahemmiksi kuin omalla valuutalla operoidessa.

 

Nyt, eurosta huolimatta, Italian ja muiden Etelä-Euroopan maiden lainansaantikyky on tulossa tiensä päähän. Elpymisrahasto ei kuitenkaan ratkaise niiden velkaantumisongelmaa, vaan lykkää sen vaikutusten esiintuloa ja mahdollisesti jopa pahentaa niitä. Maat saavat tuhlattavaksi satoja miljardeja euroja tarpeisiin, joita ne eivät meinaa edes keksiä. Tällä rahalla ei synny tuottavia investointeja, vaan kyse on kulutusjuhlasta, joka jatkuu lainarahalla taas muutaman vuoden lisää. Samaan aikaan muu euroalue ottaa kantaakseen juhlaan liittyvän riskin.

 

Nimittäin, kun velkaantuminen etenee, lopulta myös Saksa ja pohjoinen osa euroalueesta ovat saman ongelman edessä, ja lainaraha kallistuu myös niiltä. Ellei joku keksi keskuspankin rahakoneesta pelastavaa temppua, lainarahalle perustettu korttitalo on vaarassa romahtaa. Tuossa vaiheessa velan kokonaismäärä on ehtinyt kasvaa nykyistä huomattavasti korkeammaksi. Nimenomaan tämä ongelmien piilottaminen ja lykkääminen on pommi, joka velkaantumispolitiikassa pelottaa. Se voi pahimmillaan romahduttaa valuutan ja aiheuttaa finanssikriisin kaltaisen laman ainakin Euroopan laajuisesti. Asiaa ei sanottavasti auta se, että Yhdysvallat näyttää pelaavan dollarillaan samankaltaista peliä.

 

– – –

 

Kaikesta edellä mainitusta huolimatta ja siitä johtuen, elpymisrahasto elää kahden hyvin erilaisen ryhmän tuella.

 

Elpymisrahastoa kannattaa yhtäältä kollektivismia ajava vasemmisto, jolle mikä tahansa julkista taloutta paisuttava mekanismi on mieluisa, ja toisaalta federalistinen osa oikeistosta, joka näkee paketissa välineen ujuttaa Eurooppaa kohti liittovaltiota. Liittovaltiohanke on kansan keskuudessa epäsuosittu, eikä saisi kansanäänestyksessä tukea, mutta yhteisvastuuseen siirtyminen ja EU:n oman verotusoikeuden luominen kiertoteitse ovat ovelia keinoja saada pakolla aikaiseksi jotain, mitä kansa ei muuten haluaisi.

 

Päivän Byrokraatti ei jaa federalistien toiveita. Varsinkin nyt kun talousliberaali ja budjettipaisuttelun jarruna toiminut Iso-Britannia on poissa, mikään ei viittaa siihen, että EU olisi kehittymässä hyvään suuntaan. Uhkakuvana on byrokraattinen, massiivisen julkisen talouden ja korkeiden verojen leimaama, pöhöttynyt ja korruptoitunut liittovaltio, josta ei pääse enää koskaan pois kerran siihen liityttyään.

 

Päivän Byrokraatti näkee uhkana sen, että Suomi pelataan liittovaltion osaksi perustuslaista ja demokratiasta välittämättä. Elpymisrahastoa ajetaan läpi piittaamatta siitä, mitä on kirjattu Sopimukseen Euroopan unionin toiminnasta (SEUT). Sopimuksen 310 artiklaan on kirjattu budjettitasapainon periaate, eli EU:n talousarvioon otettujen tulojen ja menojen on oltava tasapainossa. EU:n omilla nettisivuilla luki vielä kesäkuussa kyseisen artiklan selityksenä seuraavasti: ”Tämä merkitsee sitä, että EU:n tulojen ja menojen on aina oltava tasapainossa. Se myös estää Euroopan unionia rahoittamasta toimintaansa ottamalla lainaa.” Lokakuussa 2020 tuo teksti mystisesti poistettiin.

 

Kyseessä on vastenmielinen piirre, joka EU:ta nykyisellään leimaa: tehtyjä sopimuksia ei noudateta, ja poliittisista tarkoituksenmukaisuussyistä voidaan kävellä minkä tahansa säännöksen yli ilman, että siitä seuraa yhtään mitään. Esimerkiksi turvapaikanhakijoita koskevan Dublinin sopimuksen osalta kävi täysin samoin vuonna 2015. Tämä ei ole pienen maan etu. Kun lakeja ja sopimuksia ei noudateta, unionissa vallitsee vahvimman laki. Suuret jäsenvaltiot määräävät tahdin, eivätkä pienet voi tilanteelle mitään.

 

Kun SEUT:sta kerran lipsutaan niin, että EU saa alkaa rahoittaa toimintaansa velkarahalla, unioni joutuu aivan varmasti täysin samaan kierteeseen kuin kaikki jäsenvaltionsa. Tämän todistaa muun muassa vanha viisaus: poliitikko, jolla on mahdollisuus toteuttaa keskusjohtoisia visioitaan jonkun muun antamalla rahalla, myös tapaa toteuttaa keskusjohtoisia visioitaan jonkun muun antamalla rahalla. Poliitikko, jolla ei ole mahdollisuutta toteuttaa keskusjohtoisia visioitaan jonkun muun antamalla rahalla, joutuu tulemaan toimeen vähemmällä ja päätyy hoitamaan toimekseen saamat ydintehtävät säästeliäämmin.

 

Lainanoton lisäksi elpymisrahastoehdotuksessa puhutaan mahdollisuudesta alkaa kerätä EU:lle omia veroja. Nyt kun liittovaltio tuli jo mainittua, viitattakoon siihen uudelleen: verotusoikeus on yksi valtion tunnusmerkeistä. Tuo verorasite tulee sitä paitsi nykyisen lisäksi, ei sen sijaan.

 

– – –

 

Tosiasiallisesti EU:n lainanotto ja verotusoikeus tarkoittavat merkittävää muutosta EU:n perussopimuksiin, ja kansallisen päätöksenteon siitä Suomen perustuslain 94 §:n nojalla tulisi vaatia eduskunnassa kahden kolmasosan enemmistön.

 

Se, mitä lainsäädäntöjärjestystä noudatetaan, kuuluu periaatteessa perustuslakivaliokunnan ratkaistavaksi, mutta tässäkin on ongelma. Hallitus näytti nimittäin jo kertaalleen kävelevän perustuslakivaliokunnan ylitse, kun perustuslakivaliokunta otti kantaa elpymisrahastoon 12. kesäkuuta. Perustuslakivaliokunnan lausunto oli tiukka ja antoi hallitukselle neuvotteluihin ankaran ohjeen, edellyttämällä että:

 

”EU:n elpymissuunnitelmaan liittyvän sääntelyn valmistelussa otetaan huomioon lausunnossa mainitut valtiosääntöoikeudelliset huomiot ja että valtioneuvoston ei tule asian käsittelyn tässä vaiheessa hyväksyä tai edistää nyt ehdotettua unionin lainanottoa ja jäsenvaltion siihen kytkeytyvää vastuuta avustusmuotoisista tukivälineistä.”

 

Hallitus viis välitti perustuslakivaliokunnan ohjeistuksesta, vaan ilmoitti noudattavansa sen sijaan suuren valiokunnan antamaa linjausta. Vaikka suuri valiokunta oli perehtynyt perustuslakivaliokunnan kriittiseen kantaan, se omaksui täysin vastakkaisen kannan ja lausui, että:

 

”[suurella valiokunnalla] ei ole tässä vaiheessa huomautettavaa selvityksestä ilmenevään valtioneuvoston kantaan. Vakiintuneen valtiosääntöisen tavan mukaan suuri valiokunta varautuu tarkentamaan kantaansa asian käsittelyn edetessä valtioneuvoston täydentävien kirjelmien ja selvitysten pohjalta.”

 

Muutamaa päivää myöhemmin perustuslakivaliokunta lähettikin hallitukselle ja suurelle valiokunnalle epäsuorat moitteet, että hallitus oli mennyt suostumaan vääränlaisiin ehtoihin Euroopan vakausmekanismin (EVM) rahan lainaamisessa koronasta kärsiville maille.

 

Mitään muuta asiasta ei seuraa, eikä mikään estä hallitusta kävelemästä perustuslakivaliokunnan kannan yli uudelleen, sillä tällaista toimintaa ei käytännössä ole sanktioitu. Ministerisyytteen nostamisesta päättää eduskunnan täysistunto, ja jos hallituspuolueiden rintama pitää, perustuslain rikkomisesta ei seuraa yhtään mitään seuraamusta. Itse asiassa ei välttämättä edes eduskunnan siihen suostuessa, sillä rikoslaista on vaikea löytää tunnusmerkistöä, jonka valtiosopimuksen tekeminen perustuslain vastaisesti täyttäisi.

 

Kyseessä on ammottava aukko lainsäädännössämme, sillä käytännössä valtiosääntömme noudattaminen on pelkän hyväntahtoisen herrasmiestavan varassa. Ei ole perustuslakituomioistuinta eikä käypää lainsäädäntöä, jolla pahantahtoinen ja löyhää lainsäädäntöämme hyödyntävä hallitus olisi pantavissa vastuuseen.

 

Kun kaiken lisäksi vielä perustuslakivaliokuntakin osoitti Haaviston tapauksessa jonkin verran politisoitumisen merkkejä, eikä Antti Rinteen nimitys valiokunnan johtoon niitä ainakaan hälvennä, legaliteettiperiaatteeseen nojaava ei voi kuin pyöritellä epäuskoisena päätään.

 

Jos enemmistöhallitus päättää viedä Suomen liittovaltiotielle perustuslaista välittämättä, kukaan ei ilmeisesti voi sille mitään.