PB: Helsingin Sanomien käyttämä terminologia pyrkii muokkaamaan ajatteluanne

Päivän Byrokraatti -palkinnon saa Helsingin Sanomat, jonka pääkirjoitustoimittaja Paavo Rautio on päättänyt omaksua kantansa ja kielenkäyttönsä kritiikittä suoraan eurooppalaiselta vasemmistolta. HS kirjoittaa 21.7.2021:

”Kun Suomi ei uskalla olla muovaamassa muutosta, se katsoo taaksepäin. Kuten valtiovarainministeri Annika Saarikko (kesk), jonka – täysin realiteetit hukannut – EU-linjaus oli se, että unionin tulee palata vanhoihin alijäämä- ja vajerajoihin.”

Päivän Byrokraatti suomentaa Hesarin käyttämän terminologian:

Ranskalaisten kollektivistien ikiaikainen visio sosiaalidemokraattisesta unionista = “muutos“.

Saksalaisten kristillisdemokraattien ikiaikainen visio talousliberaalista unionista = “katsomista taaksepäin“.

Euroopan unionista on nimittäin jo vuosikymmenten ajan vallinnut kaksi täysin erilaista visiota. Projektin alkuaikoina vallitsi saksalainen keskustaoikeistolainen eetos vapaakauppaliitosta ja valtioiden omavastuusta budjettikuriinsa liittyen. Tämä visio oli vielä vallalla Suomen päättäessä liittymisestä EU:hun 1994, ja maassamme järjestetty kansanäänestys antoi sille tukensa.

Markkinaliberaalia unionia on koko ajan haastanut ranskalainen, sosialistisempi ja keskusjohtoisempi visio, jota voisi kutsua tulonsiirtounioniksi. Erityisesti 2000-luvun taloudellisten kriisien myötä painopiste on siirtynyt jatkuvasti kohti vallan ja resurssien keskittämistä kansalliselta tasolta unionille.

Viimeistään kun Iso-Britannia erosi Brexitin myötä unionista, talousliberaali näkemys menetti toisen tukijalkansa, ja suurten tuhlailijavaltioiden – Ranskan, Italian ja Espanjan suhteellinen painoarvo kasvoi.

Propagandassa mikään ei ole tehokkaampaa kuin ideologisten valintojen naamioiminen välttämättömyyskysymyksiksi tai “luonnonvoimaksi”. Helsingin sanomien kolumnissa “Suomi rakentaa mennyttä EU:ta” Paavo Rautio harjoittaa juuri tällaista tehokasta ideologista mielipidevaikuttamista kuvatessaan EU:n kehitystä käyttämillään sanavalinnoilla.

Mikään itsestäänselvyys unionin kehityssuunnan muotoutuminen ei suinkaan todellisuudessa ole, vaan kyse on ennen kaikkea poliittisista valinnoista – kilpailusta kahden poliittisen vision välillä. Nyt vasemmistolainen, taloushuolettomuuteen ja paisuvan julkisen sektorin ihannointiin perustuva näkemys näyttää valitettavasti vievän voiton ja määrittävän EU:n tulevan suunnan.

Ajatus unionista, jossa jäsenvaltiot hoitaisivat talouttaan vastuullisesti ja välttelisivät heittäytymistä toisten tulonsiirtojen varaan, on leimattu taantumukselliseksi, “menneisyyden EU:ksi”, jonka haikailu on “taaksepäin katsomista”. Sen sijaan vallan keskittäminen ja myös jäsenvaltioiden taloudenhoidon omavastuun hylkääminen on “muutoksen muovaamista.”

Huomaatteko Helsingin Sanomien käyttämät arvolatautuneet roolitukset? Niillä pyritään muovaamaan ajatteluanne. Kukapa ei haluaisi olla edistyksellinen tai ainakin vältellä taantumuksellisuutta? Raution vinkeillä voit ajatella kuten edistyksellinen parempi eurooppalainen.

Tällaisella kielipelillä vallan keskittämisen ja tulonsiirtounionin edistäjät tekevät poliittisista linjoistaan enemmän kuin pelkkiä ideologisia kysymyksiä. Tai oikeastaan he peittävät sen, että kyse on ideologisesta kysymyksestä ollenkaan. Jako edistyksellisiin ja taantumuksellisiin on jotain politiikkaa suurempaa ja absoluuttisempaa, hyvä vs. paha.

Rautio myöntää kolumnissaan, että esimerkiksi elpymisrahaston kertaluontoisuus ja tarkkarajaisuus oli pelkkää silmänlumetta:

“Hallitus myi elpymisrahastopäätöstä ainutkertaisena ja poikkeuksena. Todellisuudessa EU kulkee suuntaan, jossa taloudellista yhteisvastuuta ja harmonisointia tulee lisää. Rahastot ja uudet tulovirrat lipuvat pysyviksi osiksi EU-järjestelmää.”

Ainutkertaiset poikkeuksien nimissä tehtävät päätökset toimivat ennakkotapauksina pitkitetylle poikkeustilalle, josta tulee vähitellen uusi normaali. Tämä toimii pohjana jälleen uusille vaatimuksille, joita hivutetaan samalla kaavalla. Näin on tapahtunut yli vuosikymmenen ajan eurokriisistä lähtien.

Kun eduskunta päätti keväällä elpymispaketista, opposition puolella esiintyi skeptisyyttä päätöksen kertaluontoisuutta kohtaan. Sen kyseenalaistaminen koettiin monesti populistisena pelotteluna.

Nyt kun asiasta on tulossa Raution kuvauksen mukaan uusi normaali, entiset “populistiset pelottelijat” eivät tietenkään saa kunniaa tarkkanäköisyydestään. Sen sijaan oikeassa olleet kriitikot leimataan vääjäämättömän muutoksen jarruttelijoiksi.

Kansallisen tason talouskeskusteluissa vasemmisto on ollut tarkkanäköinen erilaisten vaihtoehdottomuuden narratiivien kanssa. Usein tätä on tehty niinkin hanakasti, että vaihtoehdottomuuden narratiiviksi on syytetty jopa sitä, kun joku muistuttaa budjettirajoitteesta ja matematiikan perussäännöistä. Nyt kun kyse on aivan mielivaltaisista poliittisista visioista, keskustelulle vaihtoehdottomuuden narratiiveista ja erilaisista poliittisista harhautuksista olisi jälleen tilausta. Päivän Byrokraatti ei pidättele hengitystään sitä odotellessaan.

Valitettavaa kyllä, EU:n kehityssuunta näyttää huolestuttavalta, eikä maallamme ole lihaksia sitä muuttamaan. Yksimielisyyttä vaativissa päätöksissä voisimme painaa jarrua ja estää perussopimuksista poikkeamisen, mutta edes tuon ainokaisen suojakeinomme käyttöön ei näytä järki riittävän.

EU:n integraation syventäminen on ymmärrettävästi tuntunut houkuttelevalta ajatukselta vielä silloin, kun EU:n ydin perustui markkinaliberalismiin ja EU-jäsenyys tuntui pakotieltä aidoksi länsimaaksi. Mutta kuka todella haluaa maksumieheksi sosialidemokraattiseen liittovaltioon?