PB: Sosialistinen öljymahti Venezuela, jolla ei enää riitä rahaa edes lääkkeisiin ja sähköön
Päivän Byrokraatti -palkinnon saa Venezuela, jossa vasemmisto saavutti päämääränsä tuloerojen poistamisesta ja terveydenhuollon ja muiden keskeisten hyvinvointipalvelujen valtiollistamisesta, mutta vain romauttamalla kaikkien elintason.
Muutaman vuoden sosialistisen kokeilun jälkeen sairaaloissa ei ole enää lääkkeitä, sähköä ei riitä edes hengityskoneisiin ja vessapaperia ja sokeria löytää korkeintaan mustasta pörssistä. Vaan eivätpähän pääse yksityiset terveydenhuollon yritykset riistämään veronmaksajien rahoja.
Melkoinen saavutus yhdeltä maailman rikkaimmista öljymaista ja lyö toteuttamisvauhdissaan jopa Neuvostoliiton aiemmat ennätykset.
Jos vasemmistolta kysytään, Venezuela ei tietenkään ole esimerkki aidosta sosialismista, kuten ei myöskään yksikään aiemmista kokeiluista esimerkiksi Afganistanissa, Albaniassa, Angolassa, Beninissä, Bulgariassa, Etiopiassa, Itä-Saksassa, Jemenissä, Jugoslaviassa, Kongossa, Kamputseassa, Kiinassa, Kuubassa, Laosissa, Mongoliassa, Mosambikissa, Neuvostoliitossa, Pohjois-Koreassa, Puolassa, Romaniassa, Somaliassa, Tsekkoslovakiassa, Unkarissa, Vietnamissa tai muualla. Aito sosialismi toimii näet täysin kuten teoria kertoo.
Sen sijaan mikä tahansa negatiivinen piirre Yhdysvalloissa on aina varma osoitus markkinatalouden täydellisestä epäonnistumisesta.
Päivän Byrokraatti ajatteli esitellä Etelä-Amerikasta mielenkiintoisen vertailukohdan Venezuelalle. Alla oleva graafi on Cato-instituutin keräämää dataa eri maiden taloudellisesta vapaudesta.
Vielä vuonna 1975 Venezuela oli maailman kymmenenneksi vapain talous ja paransi tuosta jopa saavutustaan hieman vuoteen 1980 mennessä. Chile taas oli lähes sosialistinen maa, jossa armeija kuitenkin kaappasi vallan 1973 ja muutti kehityksen suunnan. Vaikka sotilashallitus ei totisesti ollutkaan valmis antamaan kansalle poliittisia vapauksia (päinvastoin), se ryhtyi kuitenkin määrätietoisesti poistamaan maastaan erilaisia kaupan ja liike-elämän esteitä.
Tunnetusti Venezuela valitsi täysin päinvastaisen tien. Öljystä saamillaan myyntituloilla se loi päättäväisesti ns. hyvinvointivaltiota, jossa oikeastaan millekään muulle liiketoiminnalle ei ollut tilaa eikä tarvetta. Valtio huolehti anteliailla tukiaisillaan kansan tyytyväisyydestä ja sen hallinto paisui paisumistaan. Kehitys huipentui 1990-luvun lopulla Hugo Chávezin aloittamaan kampanjaan Venezuelan siirtymisestä aitoon sosialismiin.
Näiden kahden erilaisen polun seuraukset ovat mielenkiintoisia. Taloudellisen vapauden lisääminen korreloi selvästi ostovoimapariteettikorjatun BKT-kasvun kanssa, ja vielä 70-luvulla rutiköyhä Chile on puristanut selvästi ohi Venezuelasta jo ennen tämän viimeisimmän kriisin huipentumaa. Vuoden päästä saatavat uudet luvut kasvattanevat eron jo huikeisiin mittoihin.
Pienemmässä mittakaavassa täysin sama ilmiö näkyy myös Suomessa. Suomi sai 90-luvun hyvällä talouspolitiikalla kurottua Ruotsin kiinni, ja jopa hetkeksi ohitettua sen bruttokansantuotteen määrässä henkeä kohden, mutta menetti tämän jälkeen etunsa kymmenessä vuodessa kieltäytymällä jääräpäisesti niistä työelämän ja talouden uudistuksista, joita Suomen naapurimaat toteuttivat jo 2000-luvun alussa. Nyt BKT-ero on venähtänyt taas yli 20 prosenttiin ja ehtinee tästä vielä yli tuplaantua, ennen kuin Suomenkin on pakko tehdä välttämätön.
Kenties mielenkiintoisinta asiassa on kuitenkin se, että markkinatalous toi Etelä-Amerikassa mukanaan myös poliittiset vapaudet, ja päinvastoin.
Aivan kuten Friedrich Hayek ennusti, vaurastuessaan chileläiset alkoivat vaatia itselleen myös poliittisia oikeuksia. Sotilashallitus luopui vallastaan askel askeleelta, ja 2000-luvun puolivälistä alkaen Chile on ollut jo käytännössä katsoen täysin vapaa demokratia. Venezuela taas menee tässäkin toiseen suuntaan. Sitä mukaa kuin maa sosialismin myötä kuihtuu, tyytymättömyys lisääntyy, ja hallituksen on kahmittava lisää valtaoikeuksia ja kontrolloitava kansalaisiaan entistä tarkemmin. Edessä on todennäköisesti joko täydellinen diktatuuri, maan ajauminen sekasortoon taloudellisen romahduksen myötä tai väkivaltainen kapina. Ei kovin kaksiset vaihtoehdot.
Poliittisilla valinnoilla on siis melkoisesti merkitystä. Ei ole pakko hyväksyä markkinataloutta, mutta sitten on parempi nauttia köyhyydestä.
“Pienemmässä mittakaavassa täysin sama ilmiö näkyy myös Suomessa. Suomi sai 90-luvun hyvällä talouspolitiikalla kurottua Ruotsin kiinni, ja jopa hetkeksi ohitettua sen bruttokansantuotteen määrässä henkeä kohden, mutta menetti tämän jälkeen etunsa kymmenessä vuodessa kieltäytymällä jääräpäisesti niistä työelämän ja talouden uudistuksista, joita Suomen naapurimaat toteuttivat jo 2000-luvun alussa.”
Vilpitön kysymys: Mitä työelämän ja talouden uudistuksia tehtiin naapurimaissa ja mitä jätettiin tekemättä Suomessa? Viitattiinko tässä Norjaan ja Ruotsiin? Onko bkt:n kasvu ja lasku kiinni aina työelämän ja talouden uudistuksista vai vaikuttaako siihen muita asioita? En tunne taloutta kovin hyvin ja nämä ovat asioita, jotka askarruttavat.
Viittaus on Ruotsiin ja Saksaan, jotka toteuttivat hieman yli 10 vuotta sitten niitä työlainsäädännön uudistuksia, jotka Suomessakin olisi tarvittu, ja Viroon, joka on paitsi liberalisoinut lainsäädäntöään sieltä täältä, myös laskenut sekä työn että yritysten verotusta huomattavasti.
Näitä uudistuksia emme toki kopioisi sellaisenaan, mutta esim. Saksan “Kurzarbeit” on rakenteellisesti hieman sukua matalan tuottavuuden työtä sivusta tukevalle negatiiviselle tuloverolle. Tuo Saksan Kurzarbeit-malli toimii siten, että esim. laskusuhdanteessa yrityksellä mennessä huonosti, sen ei välttämättä tarvitse irtisanoa tai lomauttaa työntekijöitä, vaan voi siirtää nämä lyhyemmälle työviikolle samaan aikaan, kun työnantaja saa palkkatukea valtiolta. Tuloksena työntekijät ovat saaneet pitää työnsä, eivätkä näiden ansiot ole pienentyneet ainakaan yhtä paljon kuin työn kokonaan menettäessään.
Saksalaiset ovat myös luopuneet lomarahoistaan ja uudistaneet sosiaaliturvaa siten, että työnantajan maksamia palkan sivukuluja ja sitä kautta työn hintaa on saatu alennettua. Tässä “Agenda 2010”:ksi kutsutussa muutoksessa yhdistettiin työttömyys- ja sosiaaliapu yhdeksi tukimuodoksi, lisättiin kansalaisten omavastuuosuuksia terveydenhuollossa ja sosiaalimaksuissa, lyhennettiin ansiosidonnaisen työttömyysavustuksen maksuaikaa, höllennettiin irtisanomissuojaa sekä käynnistettiin joukko muita toimenpiteitä työttömyyden vähentämiseksi mallilla piiska ja porkkana. Porkkanoihin kuuluivat muun muassa tukitoimet yritteliäisyyteen kannustamisessa ja uudelleenkouluttautumisessa. Piiskoja olivat muun muassa aikaisempaa kovemmat sanktiot tapauksissa, joissa työtön kieltäytyy tarjotusta työstä. Samalla muutettiin sairaus- ja työttömyysvakuutuksen pariteettiperiaatetta siten, että jos maksuja korotetaan, niin vain työntekijöiden osuus nousee ja työnantajan osuus pysyy ennallaan. Uudistukseen sisältyneen verovapaan osa-aikatyöjärjestelmän ansiosta, mitä Saksassa kutsutaan nimellä minityö, työnantajat saavat joustavaa työvoimaa juuri niiksi tunneiksi kuin sitä tarvitaan. Monet työttömät puolestaan saavat mahdollisuuden palata työelämään ja kustantaa edes osan elinkuluistaan omalla palkallaan.
Korneinta on, että Saksassa muutoksen veti läpi punavihreä hallitus. Tulokset ovat olleet loistavia.