PB: Euroopan Unioni niittää nyt mitä on vuosikausia kylvänyt

Päivän Byrokraatti -palkinnon saa itseoikeutetusti Euroopan Unioni, joka tänään niittää sitä, mitä se on vuosikausia kylvänyt.

Eurobyrokraateilla ja europarlamentin vihervasemmistolla on ollut loppumaton tarve luoda Eurooppa täyteen joka elämänalueelle ulottuvaa, pikkutarkkaa holhoussääntelyä ja vahingoittaa eurooppalaisia kansantalouksia täysin järjettömillä ja kalliiksi käyvillä maailmanparannushankkeilla. Jälkimmäisistä hyvänä esimerkkinä Kioton sopimuksessa EU-valtioiden itselleen omimat, maailman tiukimmat hiilidioksidipäästöjen vähennystavoitteet.

Kuten kriitikot jo Kioto-neuvotteluiden aikana povasivat, Euroopan uhrautumisella ei ollut yhtään mitään vaikutusta globaaliin lopputulokseen. Sen sijaan hanke sai kyllä eurooppalaisen teollisuuden muuttamaan Kiinaan, jossa kaikki muukin ympäristösääntely on paljon löysempää. Kokonaisuutena tarkastellen ympäristön tila vain huononi.

Ei ihme, että Britanniassa tehtiin lopulta johtopäätöksiä, vaikka ratkaisu syntyikin puolivahingossa David Cameronin keksittyä käyttää uhkausta kansanäänestyksestä valttina neuvottelupöydässä EU:n kanssa ja lupausta siitä aseena Britannian omissa parlamenttivaaleissa. Eroamistarkoitusta hänellä ei ollut, mutta kerran vapautettua henkeä ei enää noin vain tungeta takaisin pulloon. Hyväntahtoisena hölmönä pääministeri Cameron jää ehkä historiaan Euroopan Gorbatšovina, joka saa vahingossa aikaiseksi koko maanosan hajoamisen. Ja jos Skotlanti tekee mitä on uhannut, vielä tätä nopeammin Iso-Britannian hajoamisen.

Euroopan Unionille brittien ratkaisu aloittaa uuden vaiheen. Laajentuminen lakkaa, ja sen sijaan käynnistyy hajoaminen. Britannian lähdön jälkeen EU on entistä selkeämmin sellaisten valtioiden liitto, jotka haluavat olla Saksan johdettavana, joten kyse on enää vain ajasta ja siitä, mikä maa päättää seuraavaksi lähteä. Ainakin Ranskassa ja Hollannissa vaatimukset kansanäänestykselle ovat olleet äänekkäitä, mutta ihmetellä ei tarvitsisi myöskään Itävallan tai jonkin eteläisen jäsenvaltion eroa.

Hivenen yllättävällä tavalla kehitys kulkeneekin niin, että todennäköisimpiä lähtijöitä ovat ns. vanhat jäsenvaltiot, ja todennäköisimpiä EU:ssa pysyjiä uudet itäiset jäsenvaltiot, jotka hakevat EU:sta myös vakautta ja suojaa Venäjää vastaan. Sen suojan merkitys tosin laski juuri aika radikaalisti. Enpä näillä keleillä pahemmin haluaisi asua sellaisessa Venäjän kanssa rajan jakavassa itäeurooppalaisessa maassa, joka ei saa suojaa Natolta.

Kieltämättä on surullista seurata kehitystä Euroopan Unionissa, jonka alkuperäinen idea yhteismarkkinoista ja ihmisten, pääomien, tavaroiden ja palveluiden vapaasta liikkuvuudesta oli erinomaisen kannatettava. Väärille teille lähdettiin kuitenkin viimeistään siinä vaiheessa, kun EU hylkäsi subsidiariteettiperiaatteen (periaate, jonka mukaan julkisen vallan päätökset tulisi tehdä mahdollisimman lähellä ihmisiä ja byrokratiassa käsitellä alhaisimmalla mahdollisella tasolla) ja alkoi sen sijaan tehtailla valtavan määrän yksityiskohtaisia säännöksiä eurooppalaisten riesaksi.

Tuon hetken loi muuten Euroopan parlamentti, halutessaan muuttua pelkästä keskustelukerhosta todelliseksi päätöksentekijäksi. Kun isoja asioita se ei edelleenkään saa aidosti käsiteltäväkseen, sen on puuhasteltava pienien parissa ja leikittävä liittovaltiota.

Parlamentin perustaminen olikin jälkikäteen tarkastellen se virhe, joka EU:n hajotti. Mikäli Euroopan Yhteisön päätäntä olisi alusta alkaen jätetty yksin hallitusten välisen komission varaan, nykyisessä suossa tuskin oltaisiin.