PB: SDP ja Marinin-Mazzucaton linja

Päivän Byrokraatti -palkinnon saa sosialidemokraattinen puolue, joka on nähnyt valtavasti kollektiivista vaivaa huomionosoituksemme eteen. Kun edes satunnaiset lainaukset Marxin työnarvoteoriasta ja kymmenien miljardien eurojen lainanotot lastemme lompakosta eivät ole tuottaneet tulosta, Tokoinrannassa on päätelty ainoaksi mahdollisuudeksi kutsua esitelmöimään sumeimman laitavasemmiston talouspoliittinen tähti Mariana Mazzucato, joka talouspoliittisesta linjastaan ja latinalaisesta nimestään huolimatta ei ole Venezuelasta, vaan Italian ja Yhdysvaltain kaksoiskansalainen.

Joku on tokaissut Mazzucatosta, että hän olisi Sanna Marinin oma pekkahimanen. Eihän nyt toki. Himanen kalpenee vertailussa, sillä hänhän on pelkkä seitsemänsadantuhannen euron hovifilosofi, jonka jutuista ei lopulta ymmärretty edes sitä vertaa kuin Krista Kiurusta, ja koska hänen mietintönsä olivat pelkkiä ympäripyöreitä latteuksia, ei poliittisella vastapuolella – sikäli kuin sellaista edes oli – juuri ollut pelkoa siitä, että ajatuksista seuraisi tekoja.

Mazzucato sen sijaan on kuin Himanen steroideilla ja kritiikiltä suojaavalla sukupuolella, vähemmistöasemalla ja ympäristöagendalla. Hän on kiertänyt vuosia ympäri maailmaa voimaannuttamassa vasemmistopuolueiden seminaareja ja sosialistihallintojen kabinetteja kertomalla kuulijoitaan miellyttävää tarinaa kontrollitaloudesta ja entistä rohkeammasta julkisen rahan kaatamisesta erilaisiin moraalisesti yleviin ja kunnianhimoisiin hankkeisiin.

Aiemmin tätä kutsuttiin siltarumpupolitiikaksi. Nyt siitä puhutaan suurin sanoin “uutena paradigmana.”

– – –

Mediassa Mazzucatosta luodaan kuvaa kapitalismia mullistavana merkittävänä taloustieteilijänä. Hänen työnsä ja ajattelunsa ei kuitenkaan varsinaisesti edes keskity perinteiseen taloustieteeseen ja talousteoriaan, jonka ymmärtäminen sentään olisi välttämätöntä jokaiselle kapitalismin haastajalle, puolustajalle tai uudistajalle. Mazzucato ei ole tehnyt eikä ole tekemässä taloustiedettä ravistelevaa läpimurtotutkimusta. Akateemisena hahmona hän on tunnettu vain poliittisesti sävyttyneistä pamfleteistaan, jotka on suunnattu aivan muulle kohderyhmälle kuin tiedeyhteisölle saati sitten Nobel-komitealle.

Päivän Byrokraatti muistaa törmänneensä Mazzucatoon ensimmäisen kerran muutamia vuosia sitten, kun maassamme oli vielä jonkinlainen porvarihallitus, ja Mazzucato oli vierailemassa Kalevi Sorsa -säätiön tilaisuudessa. Videopätkä hänen esityksestään oli täynnä älyllisesti epärehellisiä leikkaa/liimaa-lainauksia oikeilta taloustieteilijöiltä ja Speden sketseistä omaksuttua logiikkaa. Esimerkiksi siitä, että Tesla sai innovaatiotukea ja että teknologinen kehitys on hyötynyt armeijan T&K-panostuksista, kyettiin johtamaan päätelmä, jonka mukaan valtion tulisi ottaa suurempi rooli talouden ja teknologian ohjauksesta.

Tällaiselle rusinat pullasta -logiikalle ei ole tullut tiedeyhteisön hyväksyntää, eikä Mazzucato yllättäen ole sellaista hakenutkaan. Eri maiden demareita on helpompi vedättää kuin tiedeyhteisöä.

Mazzucato on toki oikeassa siinä, että Piilaakson kaltaiset teknologiaklusterit ovat muiden yhtiöiden tavoin hyötyneet valtion rahoittamasta perustutkimuksesta. Mutta tuon hyödyn analoginen vertailukohta on esimerkiksi logistiikka- ja verkkokauppayhtiöiden saama hyöty tieverkosta, satamista ja lentokentistä. Eivät poliittinen johto ja valtionyhtiö pysty korvaamaan niitä innovaatioita, mitä miljoonien yrittäjien joukosta seuloutuneet superkyvyt, kuten Steve Jobs ja Elon Musk ovat saaneet aikaan.

Koitapa pystyttää teknologiayhtiö valtion virkamiespäätöksin ja saat kuvaputkitehdas Valcon.

– – –

Financial Timesissa käsiteltiin taannoin kriittisesti Mazzucaton lupausta valtion “missiotaloudesta.” Keskeinen menestystekijä keskusjohtoiselle ongelmanratkaisulle on vahva sitoutuminen selkeästi määriteltävään ja tarkkarajaiseen haasteeseen. Jo PB:n aiemmassa kirjoituksessa käsitellyllä tavalla sodan voittaminen on hyvä esimerkki tällaisesta tarkkarajaisesta tavoitteesta, samoin kuin NASA:n kuuohjelma. Mutta heti kun ongelmat ja tavoitteet monimutkaistuvat niin, että kaikki tarvittava informaatio ei ole käsiteltävissä pienen ihmisjoukon toimesta, keskusjohtoinen järjestelmä häviää auttamatta hajautetulle päätöksenteolle.

Itä-Euroopassa ja Aasiassa onkin nähty katastrofaalisia seurauksia missiotalouksista. Maon “suuresta harppauksesta” tuli yksi ihmiskunnan historian suurimmista tragedioista.

Aivan täysin vailla tieteellisiä ansioita Mazzucato ei ole. Hänen tutkimuksiaan innovaatiopolitiikan yksityiskohdista ja uusiutuvan energian rahoituksesta on julkaistu erilaisissa keskitason tiedejulkaisuissa. Tämä tarkoittaa, että jo yksin Suomesta olisi mahdollista löytää lukuisia taloustieteilijöitä ja myös Mazzucaton tutkimusalaa lähempänä olevia tuotantotalouden, kauppatieteiden ja hallintotieteiden tutkijoita, joiden tieteelliset saavutukset yltäisivät kansainvälisen tiedeyhteisön silmissä Mazzucatoa korkeammalle.

Suurin osa arvostetuista tutkijoista ei kuitenkaan paistattele julkisuudessa saati poliitikkojen lemmikkeinä. Heistä monien akateeminen ammattietiikka ei edes joustaisi opportunistiseen ja poliittiseen henkilöbrändäykseen tai agendatutkimukseen.

Kysymys valtion roolista on taloustieteessä ikiaikainen, kiistelty ja lukemattomia teoreettisia viitekehyksiä käsittävä teema. Uutiset, joissa kerrotaan Mazzucaton ajatuksista, ovat enimmäkseen täynnä politiikkasuosituksia ja epämääräisiä viittauksia siihen, mikä tutkijan väitetty läpimurto aiempaa ymmärrystä vasten olisi. Uutisissa referoidaan tutkijan omaa agendaa, kritiikitöntä ja varauksetonta valtiojohtoisuuden ylistämistä. Mazzucaton agenda on jo vuosien ajan ollut suunnitelmatalouden lisääminen, jonka hän brändää “yrittäjämäiseksi valtioksi.”

– – –

Koronapandemia ja tilaisuus massiivisiin elvytysohjelmiin sekä “paradigmamuutokseen” ovat enemmän kuin tuhannen taalan paikka valtiojohtoiselle agitaattorille. Moni blogisti ja vasemmistojournalisti on toivonut julkiselta vallalta keskeisempää roolia ja maalaillut piruja ”markkinatalouden epäterveistä kannustimista”. Markkinatalous voikin näyttää epäonnistuneelta, jos sitä vertaa mazzucatojen, marinien ja madurojen maalailemiin valtiojohtoisiin utopioihin, mutta kaikki käytännön kokeilut se voittaa kuitenkin aina.

Myös lääketeollisuudessa yksityinen sektori on ollut korvaamaton ja menestyksekäs voima. Useiden lääkeyhtiöiden kilpajuoksu alkoi viimeistään silloin, kun valtiot yksi toisensa jälkeen tunnustivat koronan olevan muutakin kuin liioiteltu kausinuha. Häkellyttävän lyhyessä ajassa – vain muutamassa kuukaudessa – useat yhtiöt saivat kehitettyä, testattua ja tuotua jakeluun toimivia rokotteita.

Rypistykseen kerättiin globaalisti valtavia taloudellisia, tieteellisiä ja tuotannollisia resursseja. Uskaltaisitteko antaa vastuun tällaisesta kokonaisuudesta poliitikoille, jotka eivät onnistuneet johtamaan edes kasvomaskien hankintaa tulematta epämääräisten puliveivareiden höynäyttämiksi?

Jos suomalainen laatulehdistö arvostaisi tiedettä, se pyytäisi kommentteja Marinin-Mazzucaton talousdoktriinista useammilta, vähemmän poliittisesti värittyneiltä taloustieteilijöiltä ja politiikantutkijoilta.

Toisaalta suomalainen laatulehdistö on käynyt valitettavan vähiin.