21
heinä
2020

Intersektionaalinen feminismi

Mitä oikein mahtaa tarkoittaa intersektionaalinen feminismi? Sitä ihmettelee nyt moni, mukaan lukien joukko aatteen uusia kannattajia keskustan eduskuntaryhmässä. Päivän Byrokraatti tutkiskelee asiaa.

 

Sanahirviö ”intersektionaalisuus” on useimpien nykyvasemmiston aatteiden tapaan suoraa lainaa amerikkalaisen identiteettipolitiikan perussanastosta. Sanakirjamääritelmän mukaisesti intersektionaalisuus on ”tapa analysoida ja kuvailla miten yksilön asemaan yhteiskunnassa vaikuttavat sukupuolen lisäksi monet muut erot, kuten yhteiskuntaluokka, alkuperä, seksuaalinen suuntautuneisuus ja ikä”.

 

Intersektionaalinen feminismi, edellisessä PB-kirjoituksessa käsitelty Black Lives Matter, kolmannen ja neljännen aallon radikaalifeminismi, cancel-kulttuuri, Political Correctness eli PC-ideologia, LGBT-liike, moni muu radikaali vasemmistolainen ideologia sekä tietyllä tapaa myös vihreä liike kietoutuvat iloisesti yhteen lainaillen toisiltaan aatteita siten, että osaa edellä mainituista ajattelutavoista ei pysty toisistaan erottamaan, ja toisilla taas on niin suuria päällekkäisyyksiä, että ne ovat kuin ideologioiden evoluutiopuun saman oksan vierekkäisiä lehtiä.

 

Paitsi että identiteettipolitiikka ammentaa sanastonsa amerikkalaiselta laitavasemmistolta, myös siihen kuuluvat ideat ja konseptit ovat suoraa lainaa angloamerikkalaisista maista. Tässä kirjoituksessa otetaankin lyhyt katsaus ideologian taustalla oleviin englanninkielisiin ajattelijoihin ja tutkitaan, mitä päätelmiä aatteen luonteesta voidaan tehdä heidän kirjoitustensa pohjalta.

 

Yksi näistä ideologian kehittäjistä on Catharine MacKinnon, vuodesta 1990 Michiganin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan professorina ja Harvardin vierailevana professorina toiminut radikaalifeministi, jonka uran merkkipaaluihin kuuluu toimiminen 2008-2012 erityissukupuolineuvonantajana kansainvälisen rikostuomioistuimen syyttäjänvirastossa. (Luitte oikein.)

 

MacKinnon kirjoitti 1989 yhden feministisen politiikan merkkiteoksista, “Toward a Feminist Theory of State”, jossa hän luonnehtii feminismin kehittyneen marxilaisuudesta ja jonka sivulla 10 hän naulaa feminismin nimenomaiseksi osaksi äärivasemmistolaista jatkumoa: ”Feminismi, sosialismi ja kommunismi ovat yksi ja sama asia, ja sosialistinen/kommunistinen hallinto on feminismin tavoite”. (Feminism, Socialism, and Communism are one in the same, and Socialist/Communist government is the goal of feminism.)

 

MacKinnon ei tietenkään ole ainoa marxismin ja nykymuotoisen feminismin aatteellisesti yhdistävä kirjoittaja. Intersektionalinen feminismi on suoraa jatkumoa hänen edustamalleen sosialistiselle feminismille, ja siksi sen kannatus on suurinta laitavasemmistossa, mukaan lukien tänä päivänä myös vihreät.

 

Pyrkimys nykyisen järjestelmän kumoamiseen on sosialismin ohella osa näiden ihmisten ajamaa feminismiä. Se, mitä perinteisessä sosialismissa kutsutaan antikapitalistiseksi vallankumoukseksi ja tämän päivän vasemmistoradikalismissa yhteiskunnan rakenteiden purkamiseksi, on feminismissä puolestaan patriarkaatin vallan kaatamista.

 

Yhdysvaltalaisen radikaalifeministin, Valerie Solanasin laajalti siteeratun ja feministien ajattelua muovanneen teoksen SCUM-manifesti mukaan miehet ovat pilanneet maailman ja naisten tehtävä on korjata se. Tämän tavoitteen saavuttamiseksi vallitseva yhteiskuntajärjestys on kaadettava ja miessukupuoli tuhottava. SCUM-manifesti on käännetty 13 eri kielelle, ja vuonna 2011 julkaistuun suomenkieliseen versioon esipuheen on kirjoittanut anarkistitaustainen Akuliina, nyk. Atlas Saarikoski.

 

SCUM-manifesti alkaa seuraavalla julistuksella: “Elämä tässä yhteiskunnassa on todella tylsää. On tosiasia, että yhteiskunta ei tarjoa naisille mitään. Ainoa järjellisille naisille jällellä oleva keino on tehdä vallankumous, tuhota rahajärjestelmä, luoda täydellinen automaatio ja tuhota miessukupuoli.”

 

Miessukupuolen kanssa samalla tulilinjalla on ydinperhe. Näin on kirjoittanut muun muassa Linda Gordon, joka on amerikkalainen feministihistorioitsija ja New Yorkin yliopiston humanististen aineiden ja historian professori, sekä sen ohella yksi Journal of Women’s History -lehden perustajista. Alkukielinen lainaus Gordonin tekstistä kuuluu näin:

 

”The nuclear family must be destroyed, and people must find better ways of living together…. Whatever its ultimate meaning, the break-up of families now is an objectively revolutionary process…. No woman should have to deny herself any opportunities because of her special responsibilities to her children… Families will be finally destroyed only when a revolutionary social and economic organization permits people’s needs for love and security to be met in ways that do not impose divisions of labor, or any external roles, at all.”

 

Ymmärrettävistä syistä sekä oikeisto että muut tolkun ihmiset ovat viime vuosikymmeninä hiljalleen vieraantuneet ääriajattelijoiden omimasta feminismi-sanasta, ja kutsuvat tasa-arvoaatetta mieluummin termillä egalitarismi. Paitsi, että feminismi ei ole tasa-arvoaatteelle hyvä termi edes sukupuolisidonnaisuutensa vuoksi, se on radikaalien myötä myös pysyvästi leimaantunut osaksi sosialismiin ja kollektivismiin pyrkivää vasemmistoideologiaa.

 

Vaikka 1900-luvun alkupuoliskon feminismi joutuu jakamaan nimensä nykyisten radikaaliliikkeiden kanssa, nimen mukana ei ole periytynyt sen alkuperäisiä, erittäin kannatettavia tasa-arvopyrkimyksiä. Intersektionaalinen feminismi tai muu tämän päivän radikaalifeminismi ei nimittäin aja yhteiskuntaa, joka olisi sokea ihmisten sukupuolelle, etniselle taustalle, seksualisuudelle tai muille vastaaville ominaisuuksille.

 

Sen sijaan intersektionaalinen feminismi nimenomaisesti lokeroi ihmiset identiteettiensä pohjalta ryhmiin, joilla käsitetään olevan tietty valta- tai uhriasema. Sen sijaan, että kaikkia ihmisiä kohdeltaisiin samoin, intersektionaalisessa feminismissä lokeroiduille ryhmille asetetaan erilaisia erioikeuksia tai velvollisuuksia kuvitellun valta- tai uhriasemansa perusteella.

 

Eräs aikamme johtavista ajattelijoista, Thomas Sowell onkin todennut vasemmistoliikkeiden ajattelun pohjalta osuvasti: ”Jos olet aina ollut sitä mieltä, että sääntöjen tulee kohdella kaikkia samalla tavalla ja kaikkia tulisi arvioida samoilla kriteereillä, sinua olisi pidetty 60 vuotta sitten radikaalina, 30 vuotta sitten liberaalina, mutta tänä päivänä rasistina”.

 

Normaalisti sillä ei olisi Päivän Byrokraatin palstalla tuon taivaallista merkitystä, mutta nyt lienee syytä todeta, että Sowell on mustaihoinen, sillä laitavasemmiston silmissä se antaa hänelle luvan vapaampaan ajatteluun kuin jos hän olisi valkoinen, ja maininta siten ehkä säästää meidät joukolta haukkuja.

 

Siitä, miten uhri- ja valtapositiot intersektionaalisessa feminismissä tarkemmin muodostuvat, on vaikea löytää kestävää logiikkaa. Säännöt menevät esimerkiksi etnisen taustan osalta yksinkertaistetusti jotensakin niin, että on valkoisia ja ”marginalisoituja rodullistettuja” (marginalized people of color). Tilanteesta riippumatta valkoisilla on aina valtapositio ja he ovat lähtökohtaisesti rasisteja. Rodullistettujen roolina taas on olla uhri. Useat vasemmistoideologit nimenomaan kirjoittavat, että valkoisiin ei voi kohdistua rasismia, vaan rasismi on aina määritelmällisesti aina valkoisten muunvärisiin kohdistamaa ylivaltaa.

 

Näinpä esimerkiksi Zimbabwessa käynnissä olevat, valkoisten viljelijöiden murhat ja heihin kohdistuvat systemaattiset väkivaltaisuudet sekä omaisuuden takavarikointi eivät vasemmistoliikkeiden ajattelussa voi näyttäytyä rasismina, vaikka väkivallan kohteet valikoituvat ilmiselvästi ihonvärin perusteella. Kyseessähän on rakenteiden purkaminen.

 

Kaikista intersektionaalisen feminismin tai muun vasemmistoradikalismin säännöistä on vaikeaa päästä perille edes vuosien tutkimustyön tuloksena, mutta joka tapauksessa niistä muodostuu jonkinlainen käänteinen luokka- tai kastijärjestelmä, jossa vallitsee sortoluokkien keskinäinen arvojärjestys ja sorron kompensointi almumaisin etuoikeuksin. Intersektionaalien luoman järjestelmän sisäisen vallan huipulla, eli siis heidän terminologiassaan ”alistetuimpana” on henkilö, joka kuuluu mahdollisimman moneen sorrettuun vähemmistöön. Esimerkiksi musta kielivähemmistöön kuuluva homoseksuaalinen transnainen olisi uhrihierarkiassa epäilemättä varsin korkealla.

 

Jollei asialla olisi jo tosielämään ulottuvia vaikutuksia, olisi lähinnä huvittavaa seurata, miten tasa-arvon pääprioriteetikseen mukamas ilmoittavat henkilöt haluavat niin tarkkaan lokeroida ihmiset ihonvärin, etnisen taustan, sukupuolen tai seksuaalisuuden perusteella.

 

Intersektionaalisen feminismin ytimessä on ajatus ”turvatiloista” (safe space) ja väistämissäännöistä, jotka määrittelevät, ketkä kulloinkin saavat puhua, ja kenen tulee puolestaan ”väistyä” eli olla hiljaa. Mitä miehempi, valkoisempi ja heterompi olet, sitä epätodennäköisempää on, että nämä säännöt sallivat sinulle mielipiteesi ilmaisua.

 

Niitä valkoisia ja heteroja, jotka onnistuvat myötäilemään ideologiaan mahtuvia mielipiteitä ilman poikkipuolisia mietteitä, tavataan kutsua ”liittolaisiksi” (ally), mutta tuo asema on hyvin hutera ja horjuu heti, jos liittolainen erehtyy ilmaisemaan ei-toivottua itsenäistä ajattelua.

 

Asiasta jo kauan sitten varoittaneet foliohatut eivät olleetkaan väärässä: säännöt eivät ole jääneet pelkäksi sosiaalisen median kuriositeetiksi, vaan ne valuvat hiljalleen myös oikeaan elämään. BLM-mellakoista on tallentunut videomateriaalia, jossa värilliset aktivistit esimerkiksi pahoinpitelevät kadulla vastaantulevia valkoisia tai pakottavat nämä suutelemaan jalkojaan rangaistukseksi ”valta-asemastaan”.

 

Ymmärrettävistä syistä rotupiirteisiin keskittyvässä aatteessa on tärkeää kyetä määrittelemään asemansa uhri- ja valtahierarkiassa. Ironisella tavalla tämä tuo mieleen natsien käyttämät rotutaulukot, joilla he määrittivät erilaisten ulkoisten piirteiden avulla, kuinka ”rodullisesti puhdas” kukin henkilö oli. Intersektionaalien asteikko on samantapainen, mutta käännetty ylösalaisin.

 

Tämän sai hiljattain huomata kurditaustainen Lähi-idän ja islamin asiantuntija Seida Sohrabi, jota vasemmistonuorten puheenjohtaja Liban Sheikh koetti hiljentää ilmoittamalla Sohrabille tylysti, että tämä ei ole tarpeeksi ruskea, jotta hänellä olisi oikeus puhua rasismista. Iso joukko vihreitä ja vasemmistolaisia keskustelijoita yhtyi Liban Sheikhin aloittamaan painostukseen.

 

On vastenmielistä kiinnittää artikkelissa jo toista kertaa huomiota ihmisten pigmenttiin, mutta intersektionaalisten feministien tekosia ei oikein pysty selittämään ilman, että taustatiedoiksi kertoo koko ajan, minkä värisiä ihmiset ovat. Sohrabi on siis väriltään ehkä kultaan vivahtava vaaleanruskea ja Sheikh tummapaahteisen kahvin ruskea, ja siksi intersektionaalien mielestä Sheikh on tummempana tietenkin uhrimpi kuin Sohrabi.

 

Monimutkaista, hullua ja… rasistista, eikö totta?

 

Vasemmistonuorten puheenjohtajan epäonneksi itsenäiseen ajatteluun kykenevää Sohrabia ei noin vain määräillä, eikä hän myöskään miellä itseään uhriksi. Hän on korkeasti koulutettu valtiotieteiden maisteri, kunnianhimoisen kansainvälisen uran tehnyt osaaja ja sanavalmis, rohkea yksilö, joka ei anna muiden lokeroida itseään toisten valitseman roolin perusteella.

 

Ovelimmat teistä toki ovat jo omaksuneet artikkelin alkuosassa kerrotun ja pohtivat kuumeisesti, eikö Liban Sheikhin intersektionaalisena feministinä olisi pitänyt itse väistyä, koska hän on mies ja Sohrabi nainen. Ei. Kuten aiemmin sanoimme, intersektionaalisen feminismin säännöt ovat monimutkaiset ja epäloogiset ja ennen kaikkea ne tuntuvat aina joustavan vasemmistolaisen keskustelijan käyttötarpeisiin. Uhriasemaa ei voi luotettavasti etukäteen päätellä objektiivisten kriteerien perusteella, mutta liikkeen aktiivit ilmoittavat sen kyllä tarvittaessa.

 

Nyt kävi niin, että Sheikhin käyttämän terminologian mukaan Sohrabi on toki nainen, mutta hän on myös ”whitepassing-henkilö”, jolla ei tämän vuoksi ole asiaa puhua rasismista itseään tummemmille henkilöille (Sheikhille) ja jonka tulisi sen vuoksi olla hiljaa.

 

Teitä ei voi moittia siitä, jos tämäkin termi tuntuu vieraalta. Whitepassing tarkoittaa sellaista värillistä henkilöä, joka voisi ihonvärinsä puolesta käydä kantaväestöstä.

 

Vasemmistonuorten puheenjohtaja Liban Sheikhin ja Seida Sohrabin näkemykset eivät olisi voineet olla ajautumatta kolliisioon, sillä intersektionalistisessa feminismissä yksilöt redusoituvat viiteryhmiensä jäseniksi, ja heidän odotetaan omaksuvan mielipiteensä edustamansa viiteryhmän mukaisesti.

 

Kun Sohrabi on Päivän Byrokraatin lailla yksilönvapauksien kannattaja, hän ei suostu siihen, että maahanmuuttajuus tai ”rodullistettuna” olo määrittäisivät häntä, saati sitten että muut päättäisivät, mitä mieltä hänen on asioista oltava. Itse asiassa, koko sana rodullistettu on Sohrabin mielestä vastenmielinen ja hänen puolestaan koko intersektionaalisen feminismin saisi heittää romukoppaan.

 

 

Romukoppaan se ei ilmeisesti kuitenkaan ole lentämässä, sillä termi on vihreiden puheenjohtajan, sisäministeri Maria Ohisalon mukaan jatkossa myös esimerkiksi elämänkatsomustiedon lukio-opintojen opetussuunnitelmassa. Uskotaan, sillä onhan opetusministeriö vasemmistoliiton ja feminististä aatetta niin ikään varmasti tunnustavan Li Anderssonin (vas) hallussa. Sosialisoitu peruskoulu on valitettavan tehokas väline opettaa haluttuja ajattelumalleja kerralla koko ikäluokalle.

 

Seida Sohrabi ei tietenkään ole ainoa maahanmuuttajataustainen tai värillinen henkilö, joka on joutunut punavihreiden intersektionaalien hampaisiin. Esimerkiksi Päivän Byrokraatin suositusehdokas Binga Tupamäki (kok) on saanut kuulla aivan samanlaisia kommentteja, kun ei ole suostunut alistumaan maahanmuuttajalle (vaikka hän ei sellainen oikeastaan edes ole) varattuun rooliin ja hyväksymään asemaansa uhrina.

 

Tupamäki kommentoi Twitterissä: ”Viime vaaleissakin sain kuulla kuinka ”en ole tarpeeksi maahanmuuttaja” tai ”aasialaiset ei koe yhtä pahaa syrjintää” ottaakseni kantaa ulkomaalaistaustaisten asioihin. Aina pitää löytyä vika puhujassa, jos argumentit itse asiasta loppuu.”

 

Oli uhriasteikon kanssa sitten muuten miten tahansa, tulkitsijasta riippumatta yksi asia on aina yhteinen: ”valta-aseman ylimmällä huipulla”, eli intersektionaalisen feminismin säännöstössä aina kaikkein eniten väistämisvelvollinen on valkoinen heteromies. Onko perimmiltään siis kyse vain akateemiseen puppugeneraatioon kääritystä miesvihasta?

 

Jo edellä siteerattu SCUM-manifesti antaisi ainakin aineksia päätellä niin. Liioittelematta tai muuttamatta tekstiä pätkääkään, teoksessa ilmoitetaan muun muassa, että mies on biologinen onnettomuus, kävelevä surkastuma, emotionaalisesti rampa, täysin kykenemätön empatiaan. Kaikki mihin mies koskee, muuttuu paskaksi. Mies on epätäydellinen nainen, jota riivaa pillukateus. SCUM-manifestin mukaan miehet eivät ole parannettavissa, vaan heidät tulee tuhota. Tässä pari suoraa lainausta alkukielisestä teoksesta:

 

“He [“the male”] is trapped in a twilight zone halfway between humans and apes, and is far worse off than apes, because he is, first of all, capable of a large array of negative feelings that the apes aren’t – hate, jealousy, contempt, disgust, guilt, shame, disgrace, doubt – and, secondly, he is aware of what he is and isn’t.”

 

“Every man, deep down, knows he’s a worthless peice of shit.” (Kirjoitusvirhe on Solanasin, ei PB:n.)

 

“To call a man an animal is to flatter him; he’s a machine, a walking dildo. It’s often said that men use women. Use them for what? Surely not pleasure.”

 

“It is now technically feasible to reproduce without the aid of males (or, for that matter, females) and to produce only females. We must begin immediately to do so. Retaining the male has not even the dubious purpose of reproduction.”

 

Kylmää ja dehumanisoivaa ajattelua, mutta ei ainoaa lajissaan. Jotkut feministisen liikkeen piirissä eivät kuitenkaan tyydy pelkkiin kirjoitettuihin sanoihin, vaan antavat miesvihansa ohjata myös käytännön tekojaan.

 

Yksi tällainen henkilö on vuonna 2010 kuollut professori Mary Daly, jota pidetään yhtenä radikaalifeminismin 1900-luvun merkkihenkilöistä ja aatteen kehittäjistä. Osa uuskielisestä feministisestä termistöstä on hänen keksimäänsä, ja hän muun muassa julkaisi 1987 ensimmäisen feministisen sanakirjan, nimeltään “Webster’s First New Intergalactic Wickedary of the English Language”. Vuodesta 1970 alkaen Daly sai päähänsä kieltää miespuolisia osallistumasta feminismiä käsitteleville luennoilleen, koska näiden läsnäolo ”hiljentäisi keskustelua”. Käytännön alkuajoilta on tallentunut tieto miesopiskelijasta, joka päivästä toiseen yritti luennoille, mutta kerta toisensa jälkeen yliopiston vahtimestarit kantoivat hänet ulos, kunnes hän muutaman viikon jälkeen luovutti.

 

Yliopisto salli Dalyn jatkaa syrjivää käytäntöään aina vuoteen 1998 asti, kunnes yksi sinnikäs miesopiskelija perääntymättä vaati tasa-arvoista kohtelua ja uhkasi haastaa yliopiston oikeuteen. Yliopisto ratkaisi tilanteen lopulta sopimalla Dalyn kanssa tämän ennenaikaisesta eläkkeelle vetäytymisestä.

 

Daly olisi epäilemättä ollut valmis laajempaankin miesvastaiseen toimintaan, jos siihen olisi tarjoutunut mahdollisuus. Kun eräs tunnettu feministi- ja lesboaktivisti nimeltä Sally Miller Gearhart ehdotti, että miesten osuus väestöstä pitäisi leikata kymmenen prosentin paikkeille ja pitää siellä, professori Daly ilmoitti pitävänsä Gearhartin ehdotusta oikein hyvänä.

 

Feministisen aatteen ajautuminen miesvihamieliseksi mahdollisesti juontaa siitä, että radikaalifeminismin piiriin päätyi aatteen alkuaikoina huomattava määrä lesboaktivisteja. (Ja ennen kuin kukaan ottaa hernettä nenään, ei – Päivän Byrokraatti ei todellakaan ole lesboja tai mitään muitakaan seksuaali- tai sukupuolivähemmistöjä vastaan. Kerrottu nyt vaan sattuu olemaan historiallinen fakta. Deal with it.)

 

Yksi alkuaikojen aktivisteista oli Robin Morgan, joka on American Women’s Movement -radikaali ja kansainvälisen feminismin keulakuvia. (Hän tosin oli mies-avioliitostaan päätellen ehkä biseksuaali, mutta sillä tuskin on asiassa kummoista merkitystä.) Morganin kirja “Sisterhood is Powerful” löytyy New Yorkin kirjaston julkaisemalta, 1900-luvun sadan vaikutusvaltaisimman teoksen listalta. Morgan on kirjoittanut miesvihan olevan kunniallinen ja elinkelpoinen poliittinen aate. Tässä suora alkukielinen siteeraus hänen 1973 julkaistusta kirjastaan ”Lesbianism and Feminism: Synonyms or Contradictions?”:

 

”I feel that “man-hating” is an honorable and viable political act, that the oppressed have a right to class-hatred against the class that is oppressing them.”

 

Vuotta myöhemmin Morgan kirjoitti raiskaukselle uuden määritelmän, jonka ajatusmaailma kuultaa Suomeen ehdotetussa suostumusperäisessä tunnusmerkistössä: “I claim that rape exists any time sexual intercourse occurs when it has not been initiated by the woman, out of her own genuine affection and desire.” (“Theory and Practice: Pornography and Rape”, 1974)

 

Ylipäätään feministisestä kirjallisuudesta on helppo löytää miesvihamielisiä sitaatteja loputon määrä. Osa on avoimen väkivaltaisia, kuten Andrea Dworkinin suositut teokset, joissa suorastaan mässäillään fantasioilla, joissa naisia seksualisoivat miehet saavat ”ansionsa mukaan”:

 

“I’ve always wanted to see a man beaten to a shit bloody pulp with a high-heeled shoe stuffed up his mouth, sort of the pig with the apple; it would be good to put him on a serving plate but you’d need good silver. You’re the piece of ass; he’s invulnerable, of course; it’s his right, to come after you; so if he follows you and you have the urge to smash him to death he’s asked for it, hasn’t he? I mean, he actually did ask for it.”

 

Dworkinin mieskuva näyttää lievästi sanottuna kielteiseltä:

 

“Under patriarchy, every woman’s son is her potential betrayer and also the inevitable rapist or exploiter of another woman.” (“Our Blood”, 1976)

 

Dworkinin epämiellyttäviin ajatuksiin on hyvä lopettaa. On vaikeaa päättää, miten tässä esiteltyihin feministiajattelijoihin pitäisi suhtautua. Toisaalta heidän haluaisi ajatella olevan pelkkää marginaalia, mutta toisaalta he kuitenkin edustavat juuri niitä esikuvia ja sitä kehitysketjua, jonka kautta on syntynyt Suomen kansanrintamahallituksen linjakseen ilmoittama intersektionaalinen feminismi. Siteeraamamme henkilöt ovat nykypäivän feminismiaktivismille keskeisiä esikuvia ja alkuideologeja, eikä heidän näkemyksiään voi sivuuttaa pelkällä hyväntahtoisella olankohtautuksella.

 

Niille epäilemättä monilukuisille ihmisille, jotka hyvää tarkoittaen kutsuvat itseään feministeiksi, mutta jotka kuitenkin haluavat todellista tasa-arvoa epämääräisen luokka-ajattelun ja miesvihan sijasta, lienee viimeistään tässä vaiheessa hyvä harjoitus pohtia, kuvaisiko heidän ajatteluaan paremmin sana egalitarismi tai ihan pelkkä tasa-arvo. Se, joka ilmoittaa olevansa feministi, kun helposti asettuu tukemaan tässä kirjoituksessa kuvattuja radikaaleja, halusi tai ei.

 

Ja se ei välttämättä ole hyvä juttu. Intersektionaalien ja muiden tämän päivän radikaalifeministien touhu on lähtenyt sen verran laukalle, että heidän ajatteluunsa on tervettä pitää riittävä hajurako.

 

Saatat tykätä myös

PB: Vasemmistopolitiikka häätää teollisuuden Suomesta
PB: Käsitteiden sota ja vankileirien saaristo
All Lives Matter
PB: Hallitus sählää, mutta yritykset on pelastettava tulevaisuutta varten

13 vastausta

  1. ...

    Hitler oli selvästi intersektionaalinen feministi koska toimi sen arvopohjan mukaisesti juutalaisten sortavia rakenteita vastaan.Keskitysleirit olivat positiivista syrjintää ja jakamattoman ihmisarvon puolustamista.Ihmisyys velvoittaa.

    1. Westron

      Juutalaiset ovat kiistatta tällä hetkellä maailman etuoikeutetuin etninen porukka. Omaisuutta, varallisuutta ja valtaa on suhteessa enemmän kuin kenelläkään muulla. Myös sitä uhripääomaa.

  2. Ilari K.

    PB:n laaja aatehistoriallinen katselmus menee ajallisesti ja alueellisesti liian etäälle. Suomessa professori Leena-Maija Rossi on tuonut kansainvälistä intersektionaalisuusteoretisointia yhteiskuntatieteelliseen keskusteluun teoksessaan Muuttuva sukupuoli – Seksuaalisuuden, luokan ja värin politiikkaa (2015).

    Rossin mukaan ”Feministitutkija Leslie McCall on eritellyt kolme toisistaan jossain määrin eroavaa intersektionaalista lähestymistapaa, joita määrittää nimenomaan asenne identiteettikategorioihin: antikategorinen, interkategorinen ja intrakategorinen moninaisuus.30 Kaikki kolme lähestymistapaa pyrkivät ottamaan huomioon sosiaalisen elämän monimutkaisuuden. Antikategorinen lähestymistapa on hyvin lähellä jyrkimmin dekonstruktionistisia queer-näkemyksiä. Se hylkää kategoriat analyysiperustana ja pyrkii käsittelemään subjektipositioiden monimutkaisuutta muilla keinoilla. Tässä prosessissa myös identiteetti – kategorisointiin perustuvana – jätetään sivuun ainakin teoriassa.” (Rossi 2015, 103-104.)

    Tässä erityisen radikaalissa antikategorisessa intersektionaalisuuden lähestymistavassa siis myös puhe ”valkoisista heteromiehistä” olisi hylättävä, intersektionaalisuuden sisällä. ”Uhrikategoriat” eivät muutenkaan onnistu, kun kaikki ei-hetroseksuaaliset, ei-cis-sukupuoliset, autismin kirjon etc. ihmiset eivät halua tulla eivätkä yleisesti tunnistetuiksi näiden ominaisuuksien perusteella. Kyse in pikemmin ”Internetsektionaalisuudesta” jossa somen kasvattama nuori sukupolvi kuvittelee, että vähemmistöt olisi samankaltaisia tai yhtä kuin vastaava some-ryhmä, mikä ei pidä paikkaansa.

    1. Ceterum censeo

      Ei välttämättä edes paha, ainakaan tietoisesti. Ainoastaan pohjattoman itsekeskeinen ja itsekäs.

  3. Kehtooko Ies Sannoo

    Nyt on vain toisilla naisilla tylsää, mutta sitten kun miehet poistettaisiin, olisi valtaosalla, ehkä 95 %:lla naisista tylsää. Sitä paitsi, aivan varmasti myös naiset osaavat olla ihan yhtä kamalia toisiaan kohtaan jos miehet puuttuvat maailmasta, esim. USA:ssa demokraattinaisedustajat laajasti kannattivat naisen oikeutta jopa synnytetyn lapsen aborttiin??? Tai entäpä pikku Eerika jota äitipuoli pakotti isän pahoinpitelemään pitkään teippeihin sidotuksi ja joka lopulta siihen kauheuteen hiljalleen tukehtuen kuoli???
    On helppoa olla solidaarinen alistuvaluonteiselle naiselle jota huonoin perustein valittu aviomies sortaa. Varmaan löytyy naisistakin niitä sortajia vastaavassa tilanteessa, vaikkakin nykytilassa on paremmin varaa valita ja syyttää. Naisellisuus ei liene kuuluva feminismiin tai ainakaan minä en osaa sen kuvitella kuuluvan siihen. Naisellisuus sopii yhtä hyvin naiselle kuin naiselle ja tekee hänestä kauniin ihan riippumatta ulkonäöstä. Mikä menetys sen kadottaminen olisikaan maailmalle ja sen kauneudelle.

  4. TarmoJ

    Pitkä ja asiallinen kirjoitus, mutta tämän ja monen muun nykyistä “liberaalia” vihervasemmistoa analysoivan tutkielman voisi tiivistää paljon yksinkertaisempaan ja selkeämpään muotoon:

    Kommunisti elää konfliktista

    Samoin nuo “rakenteiden purkaminen” yms ovat nekin edelleen täysin suoraa sitä samaa vanhaa “repikää alas vanha valta”. Samaa tavaraa kuin ennenkin, vähän nätimmin paketoituna vain. Ikävä kyllä, nykyajan ihmisistä hyvin harva vaivautuu katsomaan pinnan alle.

  5. Adorno

    Milloin puhuttaisiin intersektionaalisuuden perustoista, kriittinen teoria, postmodernismi ja sellainen pikkujuttu kuin että edellämainittu porukka pitää totuutta subjektiivisena?

  6. totalitarismia

    Jotta päästäisiin feministien ihannoimaan “tasa-arvoiseen” yhteiskuntaan tulisi kaikki syntyvät lapset leikkauttaa sukupuolettomiksi niin ei olisi sukupuolten välisiä erojakaan. Myös kaikki kulttuurit pitäisi sekoitaa keskenään jotta tulisi täydellinen monikulttuurinen yhteiskunta, ei olisi enää eurooppalaisia, aasialaisia, afrikkalaisia vaan olisi maapallolaisia.

  7. Oikealta

    Naurettavin analyysi feminismistä hetkeen, teksti osoitti että et ymmärrä sen todellista tarkoitusta.. Feminismissä ei ole mitään antikapitalistista, vaan se on äärikapitalismia ja globaalin kapitalismin välttämätön pönkittäjä. Samoin kuin tänne raahatut lähi-idän ählämikuluttajat.

  8. Nimi

    Jos kerran feministit väittävät ideologiansa olevan tasa-arvoinen niin eikö heidän kuuluisi lopettaa myös feminismi sanan käyttö? Sana feminismihän viittaa naisiin. Myös pinkkien värien käyttö tulisi lopettaa. Voisivat ottaa käyttöön tasa-arvonismi sanan.

Kommentoi