6
loka
2020

PB: Suomen velkaantuminen jatkuu kuin alkoholistin ryyppykierre

Päivän Byrokraatti -palkinnon saa pienellä viiveellä valtiovarainministeri Matti Vanhanen (kesk), jonka kansanrintamahallitukselle siunaama, ennätyksellisen alijäämäinen budjetti saattaa päättää entisen pääministerin uran noloon mahalaskuun. Samalla keskustapuolue ottaa ehkä riskin samantyyppisestä kehityskulusta kuin siniset edellisessä hallituksessa.

 

Vaikka ihanteellisessa maailmassa PB olisi ehtinyt kommentoimaan budjettiriihen tuloksia heti tuoreeltaan, viivästymisemme on kuitenkin puutteena paljon vähäisempi kuin budjetin vastuuton sisältö.

 

10,8 miljardin alijäämä ja lisävelkaantuminen vuonna 2021 on huimaavaa jatkoa koronavuodelle, varsinkin kun tyypillisesti vuoden mittaan tulee vielä ainakin lisäbudjetti tai pari. Valtiovarainministerin roolissa Vanhanen toki jyrähti, että lisäbudjetteja ei annettaisi, mutta hänen vakuuttavuuttaan ei sanottavasti lisännyt, kun ministeritoveri Krista Kiuru (sd) veti heti maton hallituskumppaninsa alta ja ilmoitti asian olevan juuri päinvastoin

 

Lienee siksi perusteltua pelätä, että hallitus järjestelee vielä ainakin viiden miljardin euron lisävelkaantumisen jo suunnitellun alijäämän päälle. Se on hurjaa, sillä tilanne on aivan riittävän synkkä ilman lisäbudjettejakin: Suomi velkaantuu yhteensä ainakin 28,4 miljardilla eurolla pelkästään näiden kahden vuoden aikana ja valtiovarainministeriön eilen julkistaman taloudellisen katsauksen perusteella vuosina 2020-2024 kaikkiaan noin 55 miljardilla eurolla.

 

 

Tehdyn budjetin surkeutta voi hahmottaa myös sitä kautta, että vuodelle 2021 suunniteltu alijäämä 10,8 miljardia on suurempi kuin koko valtion yhteenlaskettu ansiotulovero- ja pääomatuloverokertymä (10,0 mrd) ja 28,4 miljardin euron lisävelkaantuminen kahden vuoden aikana vastaa lähes 60 prosenttia valtion vuotuisesta verokertymästä (49,5 mrd). Elämme kuin siat pellossa.

 

Paitsi että kysymyksessä on koko itsenäisen Suomen historian kaamein budjetti, se hakee vertauskohtaa lähinnä Euroopan ongelmamaista. Suomen alijäämä on nyt 16,8 % budjetin loppusummasta, mikä vastaa 5,0 % bruttokansantuotteesta. (Edit: tekstissä aiemmin ollut vertailu Kreikkaan oli virheellinen, koska Kreikan osalta käytetty suhdeluku oli väärä.)

 

Kaikki viittaa siihen, että ajamme karille vielä Kreikkaakin pahemmin, ja saamme heittää hyvästit hyvinvointivaltiolle sellaisena kuin sen muistamme. Kielikuvan saa valita vapaasti itse, mutta vastaan on tulossa joko seinä tai rotko, eikä tässä bussissa ole jarruja.

 

Hallituksen nuorten avainnaisten hermostunut naureskelu ja hymyily budjettia esitellessään sai pohtimaan, ymmärtävätkö nämä edes, mitä eroa on miljoonalla ja miljardilla. ”Kyllä se taitaa aika mittava olla”, osasi pääministeri kuvailla alijäämää, mutta katsoi sitten apua hakevasti valtiovarainministeri Vanhaseen päin. Mittasuhteet taitavat olla nuorilla hakusessa, sillä valtioneuvoston käsittelyssä valtiovarainministeriön budjettiesitykseen tuli alijäämää neljä miljardia lisää, vaikka vastuullinen hallitus olisi etsinyt säästökohteita lisämenojen sijasta.

 

Vinkkinä valtioneuvoston linnaan suuruusluokkien hahmottamiseksi: siinä missä miljoona sekuntia on 11 ja puoli päivää, miljardi sekuntia on 32 vuotta. Europinojen ero on samansuhtainen.

 

Niille meistä, jotka olemme kiertäneet auringon pari kertaa useammin kuin pääministeri, tarina on jo tuttu. Historiassa on nimittäin käynyt niin, että aina kun kansanrintamaa on kokeiltu, tuloksena on ollut talouskriisi, joka on päätynyt mittavaan devalvaatioon. Tästäkään kerrasta ei näytä tulevan poikkeusta – paitsi siinä mielessä, että oman valuutan puuttuessa devalvaatio ei tällä kertaa ole mahdollinen, joten valuutan arvon sijasta joutuu joustamaan työpaikkojen ja yritysten lukumäärä.

 

Pelkkiä vasemmistopuolueita ei kuitenkaan käy yksin syyttäminen huonosta talouspolitiikasta. Suomen velkaantuminen ja kaikkien viimeaikaisten hallitustemme antamat lupaukset muistuttavat alkoholistin ryyppykierrettä. Tavaksi on tullut luvata, että velaksi eläminen katkaistaan ei ihan vielä juuri nyt, mutta joskus tulevaisuudessa – mielellään seuraavan hallituksen kauden aikana:

 

– Pääministeri Jyrki Kataisen hallitusohjelma 2011: “Hallituksen tavoitteena on valtiontalouden velan ja kokonaistuotannon suhteen kääntäminen selkeään laskuun vaalikauden loppuun (2015) mennessä.”

 

– Pääministeri Juha Sipilän hallitusohjelma 2015: “Hallituksen talousohjelman mukaan velkaantuminen suhteessa bruttokansantuotteeseen taittuu vaalikauden loppuun (2019) mennessä ja velaksi eläminen lopetetaan vuonna 2021.”

 

– Pääministeri Antti Rinteen hallitusohjelma 2019: “Sitoudumme 75 prosentin työllisyysasteeseen ja siihen, että julkinen talous on tasapainossa vuonna 2023.”

 

– Pääministeri Sanna Marinin hallituksen budjettiriihi 2020: “Vuonna 2030 velkaantumisasteen pitäisi taittua.”

 

Sellaista ryhtiliikettä ei ole vielä nähty, että jokin hallitus todella tarttuisi itseään niskasta ja aloittaisi hetivälittömästi toteuttamaan tarvittavia toimenpiteitä velkaantumiskierteen katkaisemiseksi. Sipilän hallituksella toki oli vähän yritystä tähän suuntaan, ja toki yhtä totta on myös se, että mitä vasemmistolaisemmasta hallituksesta on ollut kyse, sitä vastuuttomampaa meno on keskimäärin ollut.

 

Nyt vasemmisto lupaa, että valtion ottamaa lainaa ei tarvitse koskaan maksaa takaisin, ja että vain hullu jättäisi ottamatta nollakorkoista lainaa. Ikävä yllätys on edessä, jos nuo väittämät uskoo, sillä eräpäivä on valtionkin lainoissa, ja erääntyvän lainan saa maksettua tilalle otettavalla uudella lainalla ainoastaan, mikäli markkinat edelleen uskovat valtion takaisinmaksukykyyn ja -haluun.

 

Uudella lainalla, jos sen ylipäätään saa, voi olla reippaasti kalliimpi hinta eli korko. Suomen osalta luottamus on nyt koetuksella, ja rahan hinta lähtee vääjäämättä nousuun luottoluokituksen tippuessa. Korkeimman AAA-luokituksen Suomi menetti eri luottoluokittajilta vuosina 2014-2016, ja edellisen kerran Suomen luottoluokitukset ovat tippuneet tammikuussa 2020. Tällä hetkellä luokitus on vielä AA+ tai Aa1. Luokituksen tippuessa B-luokkaan lainojen hinnat nousevat nopeasti.

 

Jonkinlaista osviittaa tulevasta saa ehkä siitä hinnasta, minkä Suomi maksaa EU:n ”koronaelvytyspaketista”. Tuosta paketista ja sitä koskevasta päätöksenteosta on tarkoitus kirjoittaa laajemmin erikseen, mutta todellisuudessahan asiassa on kyse ylivelkaantuneiden Italian ja Espanjan euro-taipaleen tekohengittämisestä ja näitä rahoittaneiden saksalaisten ja ranskalaisten pankkien pelastamisesta ottamalla muiden euromaiden kannettavaksi lainaa, jota Italia ja Espanja eivät huonon taloudenpidon vuoksi enää saa kohtuuhintaan.

 

Kun vasemmistoliiton ex-puheenjohtaja Paavo Arhinmäki huuteli eduskuntasalissa ”nyt tulee rahaa”, hän itse asiassa tarkoitti, että Suomi ottaa rahoituspaketilla kallimpaa lainaa kuin vuosikymmeniin. Rahoituspaketti toimii nimittäin siten, että sen tultua ehkä joskus lopullisesti hyväksytyksi, Suomi saa noin kolme miljardia euroa, mutta joutuu maksamaan sen takaisin EU:lle vuosina 2028-2058 korotettuina jäsenmaksuina siten, että takaisinmaksettava määrä on yhteensä noin kuusi miljardia euroa.

 

Hämmentävä seikka on se, että julkisessa keskustelussa kukaan ei ole älynnyt laskea EU:n rahoituspaketin lainarahalle korkoa: olettaen, että takaisinmaksu korotetuilla jäsenmaksuilla tapahtuu kolmenkymmenen vuoden aikana tasaerin, vuosikoroksi muodostuu n. 5,3 %, joka muuten on viitisen prosenttia enemmän kuin mitä Suomi tällä hetkellä maksaa vapailta markkinoilta lainatusta rahasta. Vertailukohta on Suomen kesäkuussa ottamat kolme miljardia euroa uutta, vuonna 2040 erääntyvää lainaa, josta Suomi maksaa 0,3 %:n vuosikorkoa. Jo näin pienestäkin korosta aiheutuu seuraavan 20 vuoden aikana 180 miljoonan euron korkokustannukset. EU:n rahoituspaketista 2,8 miljardia euroa enemmän.

 

Suomi siis kaatuu miekkaan meitä kansantaloutena varakkaamman Italian puolesta. Mitä jos joutuisimme maksamaan samaa korkoa koko lainapotistamme? Suomen valtionvelka vuoden 2021 lopulla tulee olemaan n. 140 miljardia euroa. Siitä viiden prosentin korko olisi jo 7 miljardia euroa vuodessa – pelkkää lainanhoitokulua, ilman että lainan pääoma lyhenisi euroakaan.

 

Kaikki tuo raha on pois suomalaisten tulevasta hyvinvoinnista, vain siksi, että taloudenpitomme on ollut jo pitkään täysin vastuutonta.

 

Eikä korkojen nousu ole mikään mielikuvituksellinen pelottelufantasia, vaan Suomen osalta täysin mahdollinen tapahtumainkulku jo varsin läheisessä tulevaisuudessa. Suomen valtion korkokulut kävivät 90-luvulla korkeimmillaan lähes kuudessa miljardissa eurossa, vaikka velan määrä ei ollut kuin murto-osa nykyisestä. Tuohon aikaan Suomi käytti yli viisi prosenttia bruttokansantuotteesta pelkkiin valtionvelan korkoihin. Jos markkinoiden luottamus Suomeen katoaa, olemme hetkessä uudelleen samassa tilanteessa.

 

Ja miksipä ei katoaisi, sillä olemme jo ylittäneet EU:n vakaussopimuksen mukaisen 60 prosentin rajan julkisen talouden velalle suhteessa bruttokansantuotteeseen, ja lainanottotahtimme näyttää vain kiihtyvän. 200 miljardin euron raja ylittyy valtiovarainministeriön ennusteen mukaan jo vuonna 2024, jolloin on lähellä mennä rikki myös 80 %:n raja suhteessa bkt:hen.

 

 

Kun Suomen bruttokansantuote on euroissa mitattuna n. 234 miljardia euroa, eikä näytä siitä ainakaan kasvavan, 100 %:n rajapyykki lähenee uhkaavan nopeasti. Tuon rajan ylittävistä valtioista kovin moni ei ole selvinnyt ilman defaultia.

 

On huolestuttavaa, että näillä helposti ennakoitavilla tulevaisuuden kauhukuvilla ei näytä olevan minkäänlaista ohjaavaa vaikutusta talouspolitiikan sisältöön. Ehkä on niin, että nyky-yhteiskunnassa läpitunkeva identiteettipohjainen ajattelu ja siihen pohjautuva hömppäpolitiikka kaventaa perinteisen kovan asiaosaamisen, kuten talouden ja tekniikan roolia.

 

Monet talouden asiaosaajat ovat toki heränneet mediassa kommentoimaan hallituksen talouslinjoja ja valmiuksia suhteuttaa erilaisia päätöksiä suurempiin valtiontalouden realiteetteihin. Kommentit ovat melko yhdensuuntaisia, mutta aste- ja tyylierot ovat huomattavia. Toiset ovat yllättyneitä ja kokevat hallituksen katastrofaaliseksi, kun taas jotkut kovaksi keitetyt kyynikot kuittaavat asian vitseillä ja meemeillä. He ovat kenties nähneet jo kauan sitten, mitä on odotettavissa.

 

Hallitukseen pettyneistä kommenteista (ja hallituksen päätöksistä) välittyy kuva, ettei hallitus halua huomioida yhteiskunnan kantavaa voimaa, nettomaksajia, mutta on sen sijaan valmis panostamaan voimakkaasti nettosaajiin sekä nettosaajien määrän kasvattamiseen.

 

Hallituksen toiminta on sinänsä linjassa hallituspuolueiden kannattajien taloudellisen ja henkisen profiilin kanssa. Vaikka vasemmistohallituksella olisi teoriassa kyky ymmärtää talouden perusteita kuten vaurauden syntyä, kannustimia ja kilpailutilanteita, niiden huomioiminen kuitenkin sotisi monien kannattajien maailmankuvaa ja asenteita vastaan. Ranskalainen taloustieteilijä Frederic Bastiat luonnehti jo 1800-luvulla, että valtio on väline, jolla kilpaillaan omalle viiteryhmälle etuja ja pyritään maksattamaan ne toisilla. Ja hän ei sentään ollut edes nähnyt modernia sosiaalivaltiomallia!

 

Jotkut kritisoivat Päivän Byrokraattia siitä, että madonluvut ja pelottelut kyllä osaamme, mutta mikä sitten olisi vaihtoehtomme? Hyvä kysymys ja vastaamme siihen mielellämme. Vaihtoehto on vastuullinen taloudenpito ja julkisten menojen raju leikkaus. Elvyttämisen tulisi tapahtua julkisten menojen lisäämisen sijasta samoin kuin muun muassa Saksassa ja Ruotsissa: alentamalla veroja. Myös etelänaapurimme Viron mallissa lamat ovat hetkiä, jolloin julkisesta taloudesta kitketään rikkaruohot pois ja jätetään vain tarpeellinen jäljelle. Niinpä uuteen kasvuun päästään nopeasti.

 

Aattellinen sisarorganisaatiomme Libera julkaisi budjettiriihen alla oman varjobudjettinsa, jonka päälinjoihin Päivän Byrokraatin on helppo yhtyä. Libera etsi koronakriisiä edeltävän, vuoden 2020 talousarvioesityksen pohjalta 9,8 miljardin euron leikkauskohteet ja laati ehdotuksen hallinnonalakohtaisiksi sopeutustoimiksi. Vaikka ehdotus on resurssisyistä ylätasoinen ja yleisluontoinen, Liberan työ on hyvä esimerkki ajatusharjoituksesta, jossa jokainen budjettierä kyseenalaistetaan, ja ei-välttämättömät karsitaan pois.

 

Ankarinkaan arvostelija ei voi väittää Liberan varjobudjettia edes kovin rankaksi. Siinä ei ole juurikaan koskettu kansalaisten tarpeellisimpiin peruspalveluihin – ei vaarannettu terveydenhuoltoa eikä koulutusta, eikä jätetty yhteiskunnan heikoimpia oman onnensa varaan. Varjobudjetin säästöt on saavutettu yksinkertaisesti luopumalla julkisen sektorin viime vuosina omaksumista uusista tehtävistä ja laajennuksista, karsimalla kalliita ympäristö- ja järjestötukia, sekä leikkaamalla markkinahäiriöitä ja kannustinloukkuja aiheuttavia tukia, kuten asumistuki ja toimeentulotuki, ja korvaamalla ne säästöihin ohjaavalla perustilimallilla.

 

Nämä keinot ovat yksinkertaisia ja tietyllä tapaa jopa itsestään selviä, mutta useimmille Suomessa vaikuttavista poliittisista liikkeistä ne ovat vastenmielisiä siksi, että leikkausten myötä poliittisen ohjauksen kautta kulkeva rahan määrä pienenee, jolloin pienenee myös tuosta rahasta päätöksiä tekevän poliittisen eliitin vaikutusvalta ja mahdollisuus käyttää varoja oman ideologiansa edistämiseen. Esimerkiksi Veikkauksen tuottamat varat ovat suorastaan surkuhupaisan laajasti vasemmistolaista mielipidevaikuttamista tuottavien järjestöjen rahoituskäytössä.

 

Liberan varjobudjetti on siis erittäinkin kannatettava, mutta ansiokkuudestaan huolimatta sekin on kuitenkin vain taktisen tason ratkaisu strategiseen ongelmaan. Suomi tarvitsee vielä paljon yhtä leikkausbudjettia laajemman muutoksen toimintatapoihinsa.

 

Ongelmamme ei nimittäin ole pelkästään valtiontalouden alijäämä ja pullataikinan lailla paisunut julkinen sektori, vaan meillä on yhtä suuria haasteita myös kansantalouden tasolla. Yrityksemme kärsivät onnettomasta kilpailukyvystä, kansalaisemme kohtuullisista nimellistuloista huolimatta erittäin huonosta ostovoimasta, ja kunnollista talouskasvua olemme nähneet viimeksi 2000-luvun alkuvuosina.

 

Nämä ovat toisiinsa nivoutuvia ongelmia, joiden helpoimmin havaittavat yhteiset nimittäjät ovat liian korkea verotus ja liian kankea työlainsäädäntö. Soppaa pahentaa Saksan tarpeiden mukaan joustava euro-valuutta. Esimerkiksi professori Vesa Kanniaisen arvion mukaan eurovaluuttaan menosta on aiheutunut Suomelle tähän mennessä jo peräti 20 %:n suuruinen hyvinvointitappio verrattuna siihen, jos meillä olisi ollut oma valuutta.

 

Päivän Byrokraatti palaa näihin rakenteellisiin kysymyksiin tuonnempana erillisellä kirjoituksella, jossa hahmotellaan suuntaviivoja Suomen uudeksi pitkän aikavälin strategiaksi.

 

Saatat tykätä myös

PB: Vake voisi sijoittaa varastettuun lossiin
PB: Vasemmistopolitiikka häätää teollisuuden Suomesta
Intersektionaalinen feminismi
All Lives Matter

7 vastausta

  1. Nihilisti

    Minua budjetissa häiritsee se että senhän piti olla 2019 Vihervasurien “shoppailu budjetti” kun oli Suomi ollut nousussa niin pätettiin että ny tuhlataan, tulo puoli vedetiin 75% työllisyydellä (jonka ajateltiin jatkavan kasvu trendi ja tulevan itsestään jos ei muuten niin kikkaillaan valtion duuneilla ja tilastoilla) ja omaisuuden myynnillä.
    Näin ei käynyt koska tuli kriisi, niin nyt kysyisin että miten sama budjetti voi olla nyt “elveyttävä” ilman tulopuolta?
    Media vieläkin virheellisesti väittää että työpaikkoja tulee 30k? Vuoteen 2064 mennessä? Jokainen ala-astelainenkin tietää ettei kukaan voi ennustaa sinne asti.

  2. molox

    Tuossa kun puhutaan että “julkisyhteisöjen velka” niin onko kellään oikeasti jotain läpikäyntiä siitä että mitkä tahot ovat yhteensä noin paljon velkaa ja minne kaikki tukipakettirahat ja muutkin velkarahat uppoavat? Aivan täytenä uutuutena tulee maan taloustilanne tällä hetkellä. Noiden rahojen vastikkeina on mm. eläkevarat sekä luonnonvarat, ja sitten perustellaan valanottoa jollain “nettovelkaantumisella” eli että kun otetaan eläkevarat mukaan tuohon niin summa ei olekaan kauhean suuri. Miten kukaan voi ottaa velkaa eläkevarat panttina?

  3. running_north

    1. Olisiko tarjota lähdettä Kreikka vs. Suomi -vertailuun? Luvut kuulostavat raflaavilta, mutta onkohan tässä nyt verrattu varmasti samoja lukuja?

    2. Mihin perustuu väite, että Ruotsi keskittyisi koronaelvytyksessään veronalennuksiin? Käsittääkseni veroja kyllä siellä leikataan, mutta menoja kasvatetaan vastaavasti noin kymmenen kertaa enemmän.

  4. Kalle

    Budjetoinnissahan on kaksi lähestymistapaa:

    1) Aloitetaan puhtaalta pöydältä ja listataan välttämättömät/halutut menot.

    2) Tutkitaan nykyisiä kuluja ja aletaan karsimaan sieltä sun täältä kaikkea toisarvoista.

    Lopputulos voi olla sama kummassakin tapauksessa, mutta tällä hetkellä julkisen menot vaikuttavat karanneen niin pahasti lapasesta, että Liberan ja monen muun valitsema lähestymistapa 2) taitaa olla se vähemmän tehokkaampi, pitäisi raa’asti aloittaa mallilla 1) ns. puhtaalta pöydältä.

    Yksittäisten henkilöiden kohdalla julkisen karsiminen tulee eittämättä olemaan traagista, vuosia rakennettu asema ja ura ovat vaarassa kadota, leppoisa virka häviää alta, siirtyminen tuloshakuisammalle yksityispuolella voi olla henkisesti erittäin raskasta ja stressaavaa.

    Toisaalta voidaan nähdä myös niin, että monen henkilötasolla kokema tuska auttaa kokonaisuutta ja mikäli osa vielä haluaa tai pystyy uudelleenkouluttautumaan eri aloille, paljon puhuttu työvoimapula helpottaa, kun työvoimaa vapautuu virastoista yksityiselle sektorille (mikä, ikävä kyllä, saattaa olla ainakin osassa tapauksia hieman teoreettinen lähtökohta, riippuen uran ja toimenkuvan pituudesta sekä laitostumisen asteesta).

  5. HTK55

    PB: pitäisikö noihin madonlukuihisi lisätä vielä kuntien velat, Finnveran takausvastuut (40 mrd?) ja euron hajotessa keskuspankkivelka (vajaa 80 mrd), Kreikalle annetut rahat (7 mrd?) ja viimeisin tukipakettimeno (n. 10 mrd?). Kysymysmerkit suluissa muistinvaraista tietoa.

Kommentoi