Macronin koulukaveri

Ranskan liberaalipresidentti Emmanuel Macronin viimeviikkoisen Suomen vierailun kunniaksi Päivän Byrokraatti haastatteli hänen tiettävästi ainoaa suomalaista koulukaveriaan.

Parin vuosikymmenen mittaisen uran muun muassa YK:n alaisten järjestöjen sisäisessä tarkastuksessa ja tilintarkastusyhteisöissä tehnyt Mikko Ruotsalainen oli opiskeluaikoinaan Macronin promootiokaveri ranskalaisessa valtiotieteellisessä eliittikorkeakoulussa Sciences Po’ssa.

Sciences Po ja ENA – eliitin hautomoita

– Emmanuel Macron on tyypillinen ranskalaisen meritokratian kasvatti. Tällaista sosiaalista nousua on ihailtu kolmannesta tasavallasta asti. Sciences Po valmistaa suurten ranskalaisten firmojen johto- ja asiantuntijatehtäviin, ENA taas on virkamieskorkeakoulu, joka takaa elinikäisen työpaikan Ranskan valtion tärkeimmissä viroissa – mutta toimii myös trampoliinina yksityissektorin huipputehtäviin, kuten Emmanuel Macronin tapauksessa Rotschildin pankkiiriksi. Itse lähdin Sciences Po’sta suoraan yksityissektorille, mutta Emmanuel kuului siihen porukkaan, joka jatkoi vielä ENAan. Heitä kutsuttiin roboteiksi – opiskelukapasiteetti oli käsittämätön.

– Kun olimme Emmanuel Macronin kanssa Sciences Possa, hänet tunnettiin tarinoiden perusteella lähinnä kovin vanhasta tyttöystävästään. En sen tarkemmin tuntenut häntä, enkä ollut kiinnostunut poliittisista piireistä – opiskeluriennot kiinnostivat silloin paljon enemmän. Päivänpolitiikka oli luonnollisesti muuten hyvin läsnä koulussamme: skandaalinkäryinen luennoitsijamme Dominique Strauss-Kahn herätti ymmärrettävästi ristiriitaisia tunteita, ja muistan kuinka televisiokamerat surrasivat, kun ”Punainen Dany” Cohn-Bendit kävi pitämässä luentoja. Poliittisen historian tutoristani tuli Emmanuel Macronin lähipiirin jäsen, ja vähän aikaa sitten hänet nimitettiin Ranskan valtionrautateiden varapääjohtajaksi – joskus tuleekin miettineeksi, olivatkohan omat prioriteettini ihan fiksuja silloin.

– Anne-Sophie Beauvais’n kirjoittamassa kirjassa ”On s’était donné rendez-vous dans vingt ans” (’Lupasimme tavata parinkymmenen vuoden päästä’) käsitellään vuosikurssiamme varsin perusteellisesti. Hän kuvailee onnistuneesti valmistujaismatkaamme Berliiniin. Tunsin koulumme johtajan Richard Descoingsin hyvin, koska olin koulumme johtokunnan opiskelijaedustaja. Olimme vuokranneet Richardin poikaystävän, Ranskan valtionrautateiden silloisen varapääjohtajan Guillaume Pepyn avustuksella kokonaisen Sciences Po -junan mennäksemme Berliinin tapaamaan Gerhard Schröderiä, Kofi Annania ja Joshka Fischeriä. Tapaamisen jälkeiset bileet olivat eeppiset, ja Richard taisi jäädä lepäilemään Berliiniin seuraavaksi päiväksi… Me nuoret sitten palailimme vuokratulla junalla Pariisiin.

– Näin jälkeenpäin on mielenkiintoista seurailla koulukavereiden urapolkuja. Alexanderista ja Laetitiasta on tullut menestyviä pankkiireita Lontoossa ja Pariisissa, Manuelista kotimaansa Costa Rican suurlähettiläs, Jakubista ja Camillesta kansainvälisiä virkamiehiä… Nykyisin investointipankkiirina toimiva Béatrice, jonka kanssa kävin joskus ratsastamassa Versaillesissa, oli opiskeluaikoina kovan sortin kommunisti – mutta palaili lomillaan kotiin Geneveen perheensä helikopterilla.

– Vaikka harvasta tulee raskaan sarjan poliitikkoja Euroopan mittakaavassa, kuten Emmanuelistä, on kiintoisaa nähdä, kuinka lähestulkoon poikkeuksetta jokainen Sciences Po’ssa tapaamani ystävä on menestynyt omalla alallaan. Ehkä koulun kilpailuhenkisyys ja vaativuus olivat sittenkin hyvästä? Muistan yhä elävästi tyrmistykseni, kun koko luokkamme sai Ranskan historian kokeesta ala-arvoisen, ja opettaja totesi meidän olevan ”kelpaamatonta roskasakkia”. Mutta kyllähän se sai lukemaan sitten kaksin verroin…

– Meidät myös asetettiin ensimmäisenä vuonna jokaisessa kokeessa julkiseen paremmuusjärjestykseen. Häntäpäähän ei ollut asiaa, sillä joka luokalta neljä huonointa sai potkut koulusta ilman opintopisteitä. Potkut sai myös, ellei osallistunut lauantaiaamun pakollisille liikuntatunneille kehätien päällä sijaitsevalla Stade Charletylla, jossa heitettiin kuulaa, viskattiin keihästä, ja lompsittiin kolmiloikkaa. Suurta urheilua se ei ollut, mutta virkamieskoulu ENAssa oli silloin vielä pakollista urheilua, joten siksi meilläkin. No, karaisihan se – varsinkin jos oli villi opiskelijaperjantai takana.

Macron ja uuden sukupolven presidenttiys

– Olemme toki promootiokavereidemme keskuudessa keskustelleet paljon Emmanuelin menestystarinasta. Tony Blairia kopioiva kolmas tie, ”ei oikea eikä vasen”, on varsin uhkarohkea veto, sillä Ranskassa kahden suuren oikeisto- ja vasemmistopuolueen määräävä asema on parlamenttivaalimekaniikan kautta rakenteellinen. On suoranainen ihme, että Emmanuelin ”La République en Marche” sai parlamentaarisen enemmistön. Enemmistö ei kuitenkaan ole musertava: liikkeen on silti opeteltava toimimaan etabloituneiden puolueiden kanssa.

– Kaksinkertainen vaalivoitto, niin presidentin- kuin parlamenttivaaleissa toi istuvalle presidentille teoriassa valtaisat mahdollisuudet viedä uudistuksia läpi. Viidennen tasavallan perustuslaki on varsin presidenttivetoinen. Ranska on kuitenkin myös hyvin korporatistinen yhteiskunta, ja sen kapasiteetti vastustaa modernisaatiota on nähty viimeksi sekä valtionrautateiden että valtionlentoyhtiö Air Francen lakkoilussa. Lakkoilu vie yhteiskunnan usein lähes paralyyttiseen tilaan, ja varsin helposti valtaapitävät luopuvat uudistuksista mellakoiden pelossa.

Mitä uudistuksia Ranskassa tarvitaan?

– Eläkejärjestelmien uudistaminen ja harmonisointi lienee Emmanuel Macronin haasteista tärkein. Ranskassa on yli 40 eläkejärjestelmää, joilla on kullakin omat jäsenmaksunsa ja eläkkeellelähtöaikansa. Esimerkiksi Ranskan valtionrautateillä ja Pariisin liikennelaitoksella eläkkeelle päästään jo ennen 60. ikävuotta tehtävistä hieman riippuen – ja kolmen lapsen vanhemmat milloin tahansa niin halutessaan.

– Julkisen sektorin eläkkeet määräytyvät tällä hetkellä viimeisten kuuden kuukauden keskipalkan mukaan, kun taas yksityissektorilla referenssinä käytetään 25 parhaan vuoden palkkojen keskiarvoa. Emmanuel Macron ei ole vielä käynnistänyt eläkereformiaan – jota on säännöllisesti yritetty jo vuodesta 1995, varsin huonolla menestyksellä. Viimeinen onnistuneena pidetty eläkereformi, jolla pidennettiin täyteen eläkkeeseen oikeuttavaa työssäolovaatimusta, on Edouard Balladurin käsialaa vuodelta 1993.

– Työehtojen paikallista sopimista Emmanuel Macron on onnistunut lisäämään tämän vuoden alussa voimaan tulleella työlakireformillaan. Verotukselliset reformit ovat tähän mennessä olleet lähinnä rahojen siirtelyä taskusta toiseen: sen, minkä palkansaajat ovat voittaneet työttömyyskorvaus- ja sosiaaliturvamaksujen kevennyksillä, he ovat menettäneet sosiaaliturvajärjestelmän rahoittamiseen tarkoitetun CSG-tasaveron noston myötä. ”Asumisvero” eli taxe d’habitation tullaan poistamaan alle 27000 euroa vuodessa tienavilta, eli 80% ranskalaisista. Keskiluokkaa kuritettaisiin oikein kunnolla, sillä suunnitteilla on kompensoida tuo tulojen menetys nostamalla kiinteistöveroa (taxe foncière) arvioimalla kiinteistöjen arvot uudestaan.

– Emmanuel Macronilla tulee olemaan vaikeuksia pitää joukkojaan kasassa, koska paineita tulee joka suunnasta: politiikassa yhtä lailla oikealta kuin vasemmalta, ja lukemattomilta etujärjestöiltä. Vastikään nähty ympäristöministeri Nicolas Hulot’n ero hallituksesta kertoo mielestäni varsin paljon tämänhetkisestä tilanteesta.

– En Marche –liikkeen parlamentaarikot ovat varsin kokemattomia, eikä kovan paikan tullen ensikertalaisten puolueuskollisuudesta ole helppoa olla varma. Ranskan taloutta tervehdyttävien uudistusten läpivienti tulee todennäköisesti olemaan hankalampaa kuin Nicolas Sarkozylla aikanaan – eikä hänkään niissä onnistunut.