9
joulu
2018

PB: Kehitysvammaisen Ollin kynsiä ei leikata ihmisoikeuksien vuoksi

Päivän Byrokraatti jatkaa havaintojaan kehitysvammaisten hoidosta. Helsingin Sanomissa oli juttu 26-vuotiaasta Olli Koprasta, ryhmäkodissa asuvasta vaikeasti kehitysvammaisesta, jonka vanhemmilla on hyvin samankaltainen ongelma kuin palstamme aiemmin esiin nostamassa häkkisänkytapauksessa. Ihmisoikeudet uhkaavat tulla hyvän hoidon tielle.

 

Lehtijutussa Ollin äiti kertoo lapsestaan: ”Hän on vaikeasti kehitysvammainen eikä esimerkiksi puhu lainkaan. Älyltään hän on yksi- tai kaksivuotiaan lapsen tasolla”. Käytännössä Olli on siis ympärivuorokautisen hoidon tarpeessa, ja jonkun muun on huolehdittava kaikista hänen tarpeistaan.

 

Ongelmana on, että äidin mukaan hänen poikansa itsemääräämisoikeutta kunnioitetaan kuitenkin ryhmäkodissa nykyisin niin tarkasti, että hänestä ei enää pidetä kunnolla huolta. Kun poika vastustaa, hänen hygieniastaan ei huolehdita riittävän hyvin.

 

Ollin perheellä on käynnissä samankaltainen kamppailu kuin aiemmassa jutussamme Saanan perheellä. Ollin vanhemmat haluavat, että heidän aikuisen lapsensa oikeuksia rajoitettaisiin ryhmäkodissa enemmän. Siis esimerkiksi pidetään kevyesti kiinni kädestä, kun kynsiä leikataan. Viranomaiset kuitenkin pelkäävät, että näin tehdessään he kajoavat Ollin ihmisoikeuksiin.

 

Tähän väliin on ehkä hyvä ottaa lyhyt silmäys siihen, mitä ihmisoikeudet oikein ovat. Käsitteen alle kuuluu laaja kokonaisuus oikeuksia, jotka ovat kehittyneet lainkäytössä pikkuhiljaa. Esimerkiksi läntisessä maailmassa polku on kulkenut Magna Cartan (1215) ensimmäisistä vapaus- ja demokraattisista oikeuksista Englannin Bill of Rights’n (1689) luoman vallan kolmijako-opin kautta Ranskan vallankumouksen yhteydessä annettuun ihmis- ja kansalaisoikeuksien julistukseen (1789) ja Yhdysvaltain perustuslakiin (1791).

 

Jälkimmäiset sisältävät jo käytännössä täyden listan klassisia vapausoikeuksia – vapaus ja tasavertaisuus, omaisuuden ja henkilökohtaisen turvallisuuden suoja, laillisuusaate, rangaistusten kohtuullisuus, oikeudenmukainen oikeudellinen prosessi, syyttömyysolettama, sanan- ja mielipiteenvapaus jne.

 

Modernilla ajalla toisen maailmansodan jälkeen YK:n yleiskokous pyrki saattamaan ihmisoikeudet globaaliksi käsitteeksi hyväksymällä ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen (1948). Sen sisältö pohjaa edellä mainittuihin klassisiin vapaus- tai ihmisoikeuksiin, sekä miesten ja naisten tasa-arvoon.

 

YK:n piirissä on sittemmin kehitetty paljon lisää ihmisoikeussopimuksia. Nykyisen YK:n ihmisoikeusjärjestelmän perustan muodostavat kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskeva kansainvälinen yleissopimus (1966) sekä taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia koskeva yleissopimus (1966), joiden lisäksi YK on toimeenpannut joukon eri aloja täydentäviä yleissopimuksia, joista tärkeimmät ja laajimmin hyväksytyt ovat kaikkinaisen rotusyrjinnän poistamista koskeva kansainvälinen yleissopimus (1965), kaikkinaisen naisten syrjinnän poistamista koskeva yleissopimus (1979), kidutuksen ja muun julman, epäinhimillisen tai halventavan kohtelun tai rangaistuksen vastainen yleissopimus (1984), yleissopimus lapsen oikeuksista (1989) ja yleissopimus vammaisten henkilöiden oikeuksista (2008).

 

Hyvää kehitystä, mutta ei täysin vailla ongelmia. Kunkin sopimuksen sisältö heijastelee aikansa valtasuhteita ja aikakaudellaan käytävää poliittista keskustelua. Viimeaikaisten sopimusten sisältöön ja tulkintaan ovat väkisinkin vaikuttaneet radikaalien poliittisten aktivistien toiminta ja heidän esittämänsä näkemykset.

 

Aktivistien ongelmana on, että he usein keskittyvät fanaattisella tavalla johonkin yksittäiseen ongelmaan (vaikkapa juuri itsemääräämisoikeuteen), eivätkä kiinnitä riittävää huomiota oikeuksien kokonaisuuteen. Yksittäisten oikeuksien soveltaminen voi kuitenkin helposti johtaa oikeuksien keskinäiseen ristiriitaan, jolloin yksi oikeus joutuu väistymään toisen tieltä.

 

Esimerkiksi henkilön oikeus vapauteen voi joutua väistymään, jos hän on loukannut jonkun toisen oikeutta omaisuutensa suojaan, ja sen seurauksena oikeudellinen järjestelmä määrää hänelle kohtuullisena pidetyn rangaistuksen. Monta samaan aikaan konfliktoituvaa ihmisoikeutta, jotka on priorisoitava: kun kaikkea ei voi toteuttaa samanaikaisesti, vähemmän tärkeän on tarvittavissa määrin väistyttävä painavamman tieltä.

 

Aivan samalla tavalla kehitysvammaisen hoidossa itsemääräämisoikeuden pitäisi väistyä henkilökohtaisen turvallisuuden suojan tieltä, mutta mennään siihen tarkemmin kohta.

 

On sinänsä helppo vakuuttua siitä, että intohimoisimmatkin ihmisoikeusaktivistit ovat asiansa kanssa vakavissaan. Toisaalta on kuitenkin joskus perusteltua kysyä, ovatko he kehitelleet osan esittelemistään ongelmista vain siksi, että pääsisivät niistä puhumaan, ja näin keräämään kunnioitusta toisten ihmisoikeusaktivistien silmissä. Joskus nämä huolenaiheet ovat nimittäin niin teoreettisia, että
yhtymäkohta elävän elämän ongelmiin puuttuu, ja syntyy mielikuva, että puhuja on vain hakemassa hyvesignalointipisteitä.

 

Toisaalta osalla keskustelijoista on myös piilotettuja tarkoitusperiä. Ne, jotka ajavat lopputuloksen tasa-arvoa mahdollisuuksien tasa-arvon sijasta, ajavat yleensä marxismia naamioituna ihmisoikeuskysymykseksi. Härskiä, ottaen huomioon, että sosialistista järjestelmää pahempaa ihmisoikeusloukkausta on historiassa harvoin nähty.

 

Joka tapauksessa teoreettisia ongelmanasetteluja paljon konkreettisempi ja vakavampi on se huoli, joka rakastavalla vanhemmalla on kehitysvammaisen lapsensa puutteellisesta hoidosta.

 

Niin alaikäiset lapset kuin vaikeasti kehitysvammaisetkin ovat vajaavaltaisia, joiden puolesta aikuisen on tehtävä ratkaisut paitsi taloudellisista asioista, myös päätökset hoitotoimenpiteistä. Vanhempi päättää, että hampaat on harjattava, pesulla on käytävä ja nukkumaan on mentävä, koska vanhempi osaa ajatella nurkan taakse ja ymmärtää, miksi niin tulee tehdä, vaikka juuri sillä hetkellä päätös tuntuisikin ikävältä.

 

Laissa onkin järkevä lähtökohta, jonka mukaan esimerkiksi alaikäistä potilasta hoidettaessa hänen mielipiteensä on otettava huomioon hoitotoimenpiteestä päätettäessä vain silloin, kun se on hänen ikäänsä ja kehitystasoonsa nähden mahdollista. Jos alaikäinen ikänsä ja kehitystasonsa perusteella kykenee päättämään hoidostaan, häntä on hoidettava yhteisymmärryksessä hänen kanssaan.

 

Vastaavasti, jos potilas ei mielenterveyden häiriön, kehitysvammaisuuden tai muun syyn vuoksi pysty päättämään hoidostaan, tärkeän hoitotoimenpiteen suorittamiselle on saatava hänen laillisen edustajansa, lähiomaisen tai muun läheisen henkilön suostumus. Tavoitteena on, että läheisten kuulemisen avulla saataisiin selville, mitä potilas itse toivoisi hoidoltaan. Jos tätä ei saada selville, potilasta on hoidettava tavalla, jota voidaan pitää hänen etunsa mukaisena. Näin on tehtävä myös, jos suostumusta antavien henkilöiden näkemykset eroavat toisistaan.

 

Sen kummemmin alaikäisen kuin kehitysvammaisenkaan huoltajalla tai muulla edustajalla ei ole oikeutta kieltää potilaan henkeä tai terveyttä uhkaavan vaaran torjumiseksi annettavaa tarpeellista hoitoa.

 

Asian ei pitäisi pystyä kiertymään niin, että henkilön fyysisen hyvinvoinnin ja turvallisuuden kannalta tarpeelliset hoitotoimenpiteet jäisivät tekemättä, mutta niin nyt näyttää kuitenkin tapahtuvan.

 

Vaikka 1- tai 2-vuotiaan tasolla oleva vammainen ei millään muotoa voi ymmärtää, miksi hänen hampaansa pestään tai kyntensä leikataan, hoitokoti näyttää kuitenkin kuuntelevan hänen tahtoaan ja jättää hoitotoimenpiteet tekemättä sen vuoksi, että niiden tarkoitusta ymmärtämätön hoidettava pitää toimenpiteitä epämukavina.

 

Toisin sanoen, ihmisoikeus, jota vajaavaltaisen ei pitäisi edes käyttää itselleen liian monimutkaisessa asiassa (itsemääräämisoikeus), on ottanut niskalenkin paljon painavammasta ihmisoikeudesta (hoidettavan oikeus fyysiseen turvallisuuteen), vaikka asian pitäisi olla juuri päinvastoin.

 

Asian voi myös tiivistää lyhyemmin: maalaisjärki puuttuu.

 

Vaikka ei ehkä juuri Ollin tapauksessa, asiasta löytyy yleisemmältä tasolta yhtymäkohta erääseen ismiin, joka on uusimpana hullutuksena rantautumassa Yhdysvalloista. Aatteella ei liene vielä suomenkielistä nimeä, mutta englanniksi sitä kutsutaan nimellä childism. Siihenkin lienee hyvä ottaa lyhyt katsaus, koska se selvittää hyvin fanaattisimpien aktivistien mielenmaailmaa, ja koska joka tapauksessa tulette siitä lähivuosina kuulemaan ja pudistelemaan päätänne.

 

Oheisessa artikkelissa, joka on vain yksi monista, naiskirjoittaja kertoo tohkeana kuinka ei anna miehensä päättää hiustenleikkuustaan, ja johtaa siitä päätelmän, jonka mukaan vanhempi ei saisi päättää myöskään lapsen hiustenleikkuusta. Childismi ei tietenkään rajoitu pelkkään esimerkiksi otettuun hiustenleikkuuseen, vaan aatteessa yleisesti kyseenalaistetaan aikuisten oikeus tehdä päätöksiä lasten puolesta.

 

Metoo-kampanjan ollessa absurdeimmillaan, australialaisella ABC-kanavalla haastateltu asiantuntija jopa väitti, että vauvalta tulisi kysyä suostumus vaipanvaihtoon. Jäi hieman avoimeksi, missä asiassa hän oli asiantuntija. Ilmeisesti ei ainakaan lastenhoidossa.

 

On hyvä kysymys, onnistuiko hiustenleikkuu-jutun kirjoittaja vertaamaan lasta itseensä vai itseään lapseen, mutta vajaavaltaisuuden konseptin ydin on joka tapauksessa mennyt myös häneltä ohi. Kukaan ei kiistä sitä, että kuuluu epäilemättä hyvään kasvatukseen ja lapsen hyvään kohteluun antaa tämän päättää sellaisista pienistä asioista, jotka lapsi voi ymmärtää, mutta laajakantoisemmissa ja tärkeämmissä asioissa vanhemman on aikuisena kannettava vastuu ja tehtävä päätökset.

 

Jos lapsi tai kehitysvammainen ei ymmärrä, miksi kynsien leikkaamatta jättäminen voi olla hänelle haitallista, ja tekee päätöksensä pelkän hetkellisen epämukavuuden pohjalta, hoitajan pitää ymmärtää, että päätöstä ei voi jättää hoidettavan tehtäväksi.

 

Childismilla, feminismin radikaaleilla kolmannella ja neljännellä aalloilla sekä muilla erilaisilla ns. social justice warrior -aatteilla on sivumennen todeten yhteinen kantava teema: taistelu patriarkaattia, eli kapina isiä vastaan.

 

Tehkää maailmalle palvelus. Kun joku alkaa puhua teille ensi kerran childismista, naurakaa ääneen. Ihan joka ismin ei ole tarkoitus tulla vakavasti otettavaksi.

 

Mutta kun joku puhuu teille huolestaan, että hänen kehitysvammaisen lapsensa kynsiä ei leikata, älkää naurako. Se on nimittäin ihan oikea ongelma.

 

PS. Oikeusasiamiehen toimisto todistetusti lukee Päivän Byrokraattia. Auttaisitteko korjaamaan myös Ollin kohtelun?

 

HS 21.11.2018
“We Need to Talk About Childism”
Mtv3.fi 11.5.2018

Saatat tykätä myös

PB: Valtiontalouden tarkastusviraston tarkastusviraston tarkastusvirasto
Saana sai turvallisen sänkynsä takaisin
PB: Häkkisänkykielto vaikeuttaa Saanan elämää
PB: Häkkisänkyjen ehdoton kielto pitäisi peruuttaa

Kommentoi