20
elo
2017

PB:n Venezuelan kirjeenvaihtaja: “Maani raunioina”

Päivän Byrokraatin Venezuela-sarja jatkuu uuden Venezuelan kirjeenvaihtajamme ensimmäisellä kirjoituksella, jossa hän kertoo maansa tämänhetkisestä tilanteesta sekä polusta, jolla tähän on viimeisen 17 vuoden aikana päädytty. Kirjeenvaihtajamme on 28-vuotias venezuelalainen toimittaja Victoria Dos Santos, ja julkaisemme hänen kirjoituksensa muokkaamattomina, sekä alkuperäiskielellä espanjaksi että käännöksenä suomen kielelle. Mikäli satutte havaitsemaan käännösvirheitä, ilmoitattehan niistä meille – haluamme korjata ne heti. Victoria haluaa omasta nimenomaisesta pyynnöstään kirjoittaa omalla nimellään, ilmeisistä turvallisuusriskeistä huolimatta. Kunnioitamme suuresti hänen rohkeuttaan ja uskallustaan jakaa tietoa totalitaarisen hallinnon kontrolloimasta maasta. Venezuela-sarjan aiemmat kirjoitukset löydät klikkaamalla yltä tagia “Venezuela”.

 

Victoria Dos Santos

 

 

Maani raunioina

 

On vaikea määrittää tarkkaan, milloin elämästä Venezuelassa tuli niin hankalaa. Muistan kuinka maani oli ennen kaunis ja vauras, lämminsydämisten ihmisten asuttama ja upea ilmastoltaan, ja kuinka maassani ihmisillä oli mahdollisuus tehdä uraa pelkäämättä konflikteja. Mutta kun Chávez tuli valituksi presidentiksi 1999, maani tarina alkoi muotoutua aivan toisenlaiseksi.

 

En mene sen tarkemmin Chávezin alkuvuosien yksityiskohtiin, mutta hän hyödynsi poliittisessa retoriikassaan tuolloin esiintyneitä sosiaalisia ristiriitoja – erityisesti kaikkein huono-osaisimpien asemaa – ja lietsoi vihaa yksityistä sektoria, liikemiehiä, keskiluokkaa, ns. porvareita ja Yhdysvaltoja kohtaan. Chávez rakasti tavattomasti Kuuban kommunismia ja ajoi ohjelmaa, joka alkoi ajan kuluessa yhä enemmän muistuttaa Castron jo aiemmin toteuttamaa, mutta joka oli kuitenkin maskeerattu ”21. vuosisadan sosialismiksi”, kuten Chávez tapasi oppiaan kutsua. Hän pakkolunasti kiinteistöjä ja yhtiöitä, tukahdutti maan talouden tullisääntelyllä ja ajoi kaaokseen PDVSA:n (maan öljyteollisuus), samalla kun jakoi poliittista valtaa haluamilleen henkilöille, joilla ei useimmiten ollut minkäänlaista kokemusta tai osaamista maan johtamisesta. Nämä ihmiset keräsivät kuitenkin vihaa lietsovilla puheillaan yhä enemmän seuraajia, eivätkä he kaihtaneet täyttää omia taskujaan valtion kirstusta, siis meidän kaikkien venezuelalaisten rahoilla.

 

Nykypäivän Venezuela tuntuu palanneen ajassa 40 vuotta taaksepäin. Maa, joka oli ennen niin moderni ja jolla oli maailman suurimmat öljyreservit, kärsii nyt ennätyksiä hipovasta inflaatiosta (yli 1000 %) ja on luisunut maailman vaarallisimpien maiden joukkoon. Muun maailman innovaatiot ja teknologinen kehitys ovat nykyään tyystin venezuelalaisten saavuttamattomissa. Rikollisuus on täällä erityisen vaikea asia. Joissain maakunnissa Chavistit aseistivat mafiaan ja muuhun järjestäytyneeseen rikollisuuteen kuuluvia ryhmiä, minkä seurauksena luvattomien aseiden kontrolli puuttuu ja ryöstöjen ja murhien määrä on räjähtänyt. Venezuelassa voit menettää henkesi kännykkäryöstön yhteydessä, tappelussa tai vain siksi, että joku provosoituu sinusta. Saatat joutua kidnappauksen uhriksi missä tahansa, jopa kotonasi. Lyhyesti sanottuna, turvallisuuttasi ei takaa mikään, sillä poliisilla ei ole riittävästi aseita, ja poliisi saattaa myös olla kohtaamiesi rikollisten kanssa yhteistyössä.

 

Ihmiset ovat muuttaneet pois Venezuelasta kiihtyvällä tahdilla, jotkut onnekkaammin kuin toiset. Tullisääntelyn ja dollareiden vaihtoon kohdistuvien valuuttarajoitusten vuoksi muutto paremman tulevaisuuden perässä on mahdollista varmuudella vain niille, jotka kykenevät hankkimaan riittävästi ulkomaanvaluuttaa mustasta pörssistä. Muut myyvät omaisuuttaan sen mitä pystyvät ja lähtevät minne hyvänsä, jos vain sattuvat löytämään työtä itsensä elättämiseen.

 

Ne, jotka ovat jääneet Venezuelaan, kärsivät tuhansien yhtiöiden alasajon jälkeen hallituksen radikaalien toimenpiteiden seurauksista. Valtion haltuun ottamat ruoantuotantolaitokset on laiminlyöty ja vielä yksityisissä käsissä olevat laitokset eivät kykene hankkimaan riittävästi ulkomaanvaluuttaa selvitäkseen. Ruoasta, lääkkeistä ja perustarvikkeista on tullut pääsemätön pula.

 

Kaikkein kriittisin vaihe alkoi Chávezin kuoltua. Hänen seuraajansa Nicolás Maduron oikeasta kansallisuudestakin liikkuu huhuja. Joidenkin tietojen mukaan hän olisi todellisuudessa kolumbialainen, mutta todellinen asiaintila pysyy edelleen arvoituksena. Maduro on aivan yhtä uskollinen Castro-kommunistiselle ideologialle kuin Chávezkin, mutta häneltä puuttuvat Chávezin karisma ja poliittiset kyvyt. Kun Maduro ei ole kyennyt hallitsemaan maata loogisella tavalla, Venezuela on ajautunut täyteen sekasortoon. Chavisti-johtajat turvautuvat radikaaleihin ääripuheisiin ja ajavat rikosoikeudellisia seuraamuksia kaikille aatteen vastustajille. Opettajat ja opiskelijat, vanhat tai nuoret, kaikki ovat järjestelmälle potentiaalisia ”terroristeja” tai Yhdysvaltojen käskyläisiä.

 

Ruoka- ja lääkepula syveni 2014. Ei ollut enää harvinaista nähdä ihmisiä penkomassa ruokakaupan roskalaatikkoa ruoan toivossa. Perusruokatarvikkeiden jakelua alettiin säännöstellä siten, että ihmisillä oli lupa niiden ostoon vain tiettyinä viikonpäivinä, jotka määritettiin henkilötunnuksen perusteella. Jonot kauppoihin, joista saisi vaikkapa wc-paperia tai riisiä, kasvoivat lyyrisiin mittoihin, mutta silti jonosta saattoi joutua palaamaan tyhjin käsin. Kaikkein pahimmilla alueilla lapset saattavat kuolla aliravitsemukseen, ja sairaat, esimerkiksi diabetes- tai syöpäpotilaat tai vaikkapa mielenterveyspotilaat jäävät ilman tarvitsemaansa lääkehoitoa. Kriisi on kasvanut sellaisiin mittoihin, että ihmiset ovat alkaneet epätoivoissaan tehdä itsemurhia ja äidit hylätä lapsiaan, ja ryöstely sen kuin vain kiihtyy.

 

Mielenosoituksia on ollut, toisinaan runsaastikin, mutta ihmiset pelkäävät niiden tukahduttamista aseellisesti.

 

Vuonna 2017 ihmisten sietokyky kuitenkin loppui. Tilanne kärjistyi maaliskuussa, kun chavistien kontrolloima korkein oikeus antoi Madurolle oikeuden käyttää kansankokoukselle kuuluvaa päätösvaltaa. (Kansankokous on ollut oppositioenemmistöinen vuoden 2015 vaalien jälkeen.) Korkeimman oikeuden päätös sekä päätös muuttaa Venezuelan perustuslaki ”yhteisölliseksi” kertovat siitä, että chavistit aikovat pitää kiinni vallastaan kaikin keinoin. Kansan reaktiota ei tarvinnut kauan odottaa, sillä taloudellinen ja sosiaalinen kriisi oli jo ajanut sen äärirajoille. Tuhansia opiskelijoita, vanhuksia ja aikuisia valtasi kadut ja aloitti protestien aallon, joka jatkuu edelleen tänä päivänä. Hallituksen harjoittama sorto on eläimellistä, ja mielenosoituksissa on kuollut jo yli 120 ihmistä, kaikkien ryöstöissä tapettujen ja nälkään kuolleiden lisäksi. Kansalliskaarti, chavistiryhmät ja muut aseistetut joukot hyökkäsivät aseettomien mielenosoittajien kimppuun, vaikka näiden mielenosoitukset olivat aluksi rauhanomaisia. Kun hyökkäyksiä oli jatkunut muutaman päivän ajan, tietyt oppositioryhmät järjestäytyivät vastarintaliikkeeksi ja alkoivat puolustautua hyökkäyksiä vastaan improvisoiduilla aseilla, joista ei tosin ole vastusta hallituksen tankeille, tuliaseille ja kyynelkaasulle.

 

Kaduilta napatut mielenosoittajat ovat joutuneet kidutetuiksi tai vangituiksi. Lehdistöllä ei ole mitään turvaa, eikä sen vapautta kunnioiteta, vaan ainoastaan hallituksen ohjeiden mukainen raportointi televisiokanavilla sallitaan. Kansalaiset ovatkin jo pitkään levittäneet tietoa sosiaalisten verkostojen kautta, sillä vapaita medioita (lehdistöä ja digitaalista mediaa) on vain vähän ja sensuuri on ankaraa.

 

Kansainvälinen yhteisö tuomitsi 30. kesäkuuta pidetyt vaalit, sillä niitä ei pidetty minkään vähimmäisvaatimusten mukaan laillisina ja luotettavina. Nicolás Maduron hallinto vei vaalit kuitenkin läpi varoituksista huolimatta, ja julistautui niiden voittajaksi yli 8 miljoonan äänen saaliilla. Sekä venezuelalaiset, että Pohjois- ja Etelä-Amerikasta lähetetyt tarkkailijat ovat pitäneet vaaleja epärehellisinä, ja useiden (sekä venezuelalaisten että kansainvälisten) arvioiden mukaan hallituspuolue olisi saanut todellisuudessa alle 4 miljoonaa ääntä, mikä tarkoittaa sitä, että yli 70% väestöstä olisi todellisuudessa äänestänyt Maduroa ja hänen linjaansa vastaan.

 

Yleinen tyytymättömyys on jatkanut kasvuaan, ja sunnuntaina 6. elokuuta entisen Venezuelan armeijan kapteenin johtama joukko hyökkäsi sotilasosaston kimppuun ja onnistui ryöstämään aseita ja varusteita. Operaation nimi oli David Carabobo ja ainakin 20 miehen suuruinen julisti olevansa kapinassa ”Nicolas Maduron murhaavaa tyranniaa” vastaan.

 

Meillä ei ole aavistustakaan siitä, mitä tulee tapahtumaan. Toivottomuus ja usko paremmasta vuorottelevat. Useat ulkomaille muuttaneet venezuelalaiset toivovat palaavansa, mutta tilanne on niin monimutkainen, että päivittäinen elämä on lähes mahdotonta. Chavismi tuhosi alle kahdessakymmenessä vuodessa menestyvän, ystävällisen ja elämäntäyteisen maan, johon ihmisiä tuli kaikkialta maailmasta. Se on luonut kriisin, jollaista ei ole ennen nähty, sekä maailman pahimman korruption. Arvioiden mukaan hallituksen virkailijat ovat viimeisen 17 vuoden aikana varastaneet omiin taskuihinsa jopa 300 miljardin dollarin verran.

 

Victoria Dos Santos

 

 

Mi país en Ruinas

 

No sé exactamente en qué punto vivir en Venezuela se hizo tan difícil. Como lo recuerdo, era un país hermoso, rico, con gente cálida, un clima estupendo, oportunidades de crecer profesionalmente y sin conflictos. Sin embargo, luego de que Chávez ganó y asumió la presidencia en el año 1999 otra historia comenzó a gestarse.

 

Sin hacer mucho énfasis en los detalles de los primeros años del chavismo, lo que sucedió es que Chávez utilizó los desbalances sociales de aquella época, especialmente la situación de la gente más desfavorecida, para crear un discurso político de odio contra la industria privada, el empresario, contra la clase media, la supuesta “burguesía” y Estados Unidos. Con un amor increíble al comunismo cubano, Chávez fue imponiendo medidas cada vez más similares a la de los Castro, pero disfrazadas de un “socialismo del siglo XXI” como él lo llamó. Expropiaba propiedades y empresas, asfixió la economía con el control cambiario, sumió a PDVSA (la industria petrolera del país) en un caos y repartía el poder político entre personas que en su mayoría no tenían ninguna experiencia o conocimiento para manejar un país. Estas personas también utilizaban el discurso del odio para generar más adeptos y fueron llenándose los bolsillos con el dinero del estado, el dinero de todos los venezolanos.

 

En el presente Venezuela parece haber retrocedido 40 años. Un país que fue moderno, con las reservas de petróleo más grandes del mundo, una riqueza mineral y de recursos naturales enormes, se convirtió en la nación con una de las peores inflaciones (superior al 1000%), entre los primeros países más peligrosos del mundo y alejada completamente de la innovación y el avance tecnológico que sucedía afuera. De hecho, el punto de la delincuencia es bastante delicado. Algunas mafias del chavismo armaron a criminales y grupos colectivos en algunas zonas del país, lo que produjo un descontrol de armas ilegales y un aumento exacerbado de robos y asesinatos. En Venezuela pueden matarte por robarte el celular, por una pelea, o porque a alguien le provocó. Puedes ser víctima de un asalto o un secuestro en cualquier lugar, e incluso adentro de tu casa. En fin, no tienes ninguna garantía de seguridad ya que además la policía no cuenta con las armas suficientes o a veces están aliados con los mismos delincuentes.

 

Las personas emigraban cada vez más, pero algunos con más suerte que otros. Debido al control cambiario y a la “no libre” adquisición de dólares, sólo aquellos que podían permitirse comprar monedas extranjeras al cambio negro podían prometerse un mejor futuro en el extranjero. Otros, vendían lo que podían y partían a donde tuvieran alguna oportunidad de empleo.

 

Miles de empresas cerraron, las que permanecían en Venezuela fueron ahogándose por las medidas tan radicales que imponía el gobierno. Los entes productores de alimento que el gobierno expropió fueron cayendo en el abandono y otros no podían conseguir divisas para sobrevivir. La escasez de alimentos, medicinas y recursos básicos llegó, irremediablemente.

 

El punto más crítico sucedió luego de la muerte de Chávez. Nicolás Maduro fue su sucesor y aún hoy en día muchos se discute su verdadera nacionalidad. Muchas pruebas apuntan a que es colombiano, es todavía un misterio.

 

Maduro es igual de fiel a la ideología castro-comunista como era Chávez, pero sin su carisma y talento político. Ante su inhabilidad de gobernar con bases lógicas el país cayó en una desidia general. Los principales jefes de chavismo se aferran a un discurso radical, criminalizando a todo opositor del régimen.  Dirigentes y estudiantes, ancianos o jóvenes, cualquiera es un posible “terrorista” mandado por el imperio norteamericano.

 

La crisis de alimentos y medicinas se profundizó en el año 2014. Ya no era raro ver gente hurgando en la basura o en los desperdicios de los supermercados. Para comprar los alimentos más básicos se asignaron días específicos a las personas, dependiendo de su número de identidad. Las colas para adquirir cualquier cosa, desde papel higiénico hasta arroz, se fueron haciendo kilométricas y muchas personas deben regresar a casa con las manos vacías. Niños desnutridos mueren en las zonas más vulnerables; los enfermos, las personas con diabetes o cáncer, así como los discapacitados mentales sufren por falta de tratamiento médico. Debido a la magnitud de la crisis se comenzaron a ver suicidios, madres que abandonaban a sus hijos y mayor cantidad de robos.

 

Las protestas ocurrían, a veces de manera dispersa, pero el miedo de la gente por la represión armada era grande.

 

El 2017 fue el año en donde el embudo no pudo más. Todo comenzó este mes de marzo cuando el Tribunal Supremo de justicia, un órgano controlado por el chavismo, emitió una sentencia que le permitiría ejercer las competencias de la Asamblea Nacional (una entidad en su mayoría opositora luego de las elecciones del 2015). Con eso, y la decisión de cambiar la constitución de Venezuela para crear un estado “comunal”, dejaron claro que ellos controlarían al país bajo cualquier manera. Las reacciones no se hicieron esperar, sumadas al descontento por la crisis económica y social. Miles de estudiantes, personas ancianas, jóvenes y adultos salieron a la calle, iniciando una ola de protestas que continúa actualmente. La represión por parte del gobierno es bestial, con más de 120 personas asesinadas en las manifestaciones, además de otras muertes debido a la delincuencia y al hambre. La Guardia nacional, colectivos y otros organismos armados arremeten en contra de una población civil que iniciaban sus protestas pacíficamente. Con los días un sector de la oposición, llamado la resistencia, comenzó a defenderse con objetos improvisados, sin embargo, no se comparan al poder de las tanquetas, armas de fuego y bombas lacrimógenas utilizadas por el gobierno.

 

A todo aquel que es capturado en la calle por protesta es sometido o a tortura o a encarcelamiento. La prensa no tiene ningún tipo de seguridad o respeto a su deber de informar y los canales de televisión sólo siguen las directrices del régimen. La sociedad civil viene informándose desde hace mucho tiempo por las redes sociales y por pocos medios de comunicación (prensa y digitales), sin embargo, la censura es enorme.

 

El 30 de julio se celebraron las elecciones para la constituyente, algo vetado por la comunidad internacional pues no cumplía con ningún tipo de legalidad y el proceso electoral no era confiable. El gobierno de Nicolás Maduro llevó a cabo la actividad a pesar de las advertencias, declarando esa misma noche su victoria con más de 8 millones de votos. Tanto para los ciudadanos de Venezuela como para observadores de América del Norte y el Sur, así como Europa, el proceso fue fraudulento, y según diversas encuestas (nacionales e internacionales) el gobierno contaba con menos de 4 millones de votos y más del 70% de las personas se oponían a la medida y a Maduro.

 

El descontento popular continuó aumentando y este domingo 6 de agosto, un excapitán venezolano tomó por asalto una unidad militar, donde sustrajeron armas y otros artefactos. La operación fue llamada David Carabobo, y el grupo de al menos 20 hombres se declaró en rebeldía contra “la tiranía asesina de Nicolás Maduro.”

 

No sabemos qué puede pasar. La desesperanza y la fe chocan continuamente. Muchos venezolanos en el exterior añoran regresar, pero la situación es tan complicada que la vida diaria es prácticamente imposible. El chavismo destruyó en menos de veinte años un país próspero, amable y lleno de vida, que albergaba personas de todas partes del mundo. Lo ha sumido en una crisis jamás vista con una de las corrupciones más altas del mundo. Se calcula que los miembros del gobierno han robado alrededor de 300.000 millones de dólares en sólo 17 años.

 

Victoria Dos Santos

 

 

 

Saatat tykätä myös

PB: Suomi lipsuu Itä-Euroopan varallisuusryhmään
PB: Vasemmistoliitolla on epäterve suhde poliittiseen väkivaltaan
PB: Venezuela kieltää vihapuheen, ihmisoikeusjärjestöt syyttävät sensuurista
PAB: Salaisen Facebook-ryhmän jäsen vahvisti PB:n paljastuksen todeksi: “Lapset ja Alpakat” oli pelkkä propagandajuoni

2 vastausta

  1. Mari Mari

    Excelente articulo! Muy objetivo y apegado a la realidad! Un articulo que produce tristeza por ver los cambios tan negativos que se han producido en la sociedad venezolana.

Kommentoi