PB: Ansiotuloverotuksen kevennys on hallituksen suurin saavutus

Porvarihallitus on toteuttanut kahden ensimmäisen toimintavuotensa aikana useita tarpeellisia uudistuksia. Ei lähimainkaan toiveiden mukaisessa laajuudessa, mutta kuitenkin. Esimerkiksi irtisanomissuojan keventäminen ja laittomia lakkoja sanktioiva työrauhalaki ovat hyviä askelia kohti normaalia markkinatalousyhteiskuntaa.

 

Uudistuksista tärkein lienee kuitenkin ansiotuloverotuksen leikkaus korkeimmissa tuloluokissa.

 

Kyse on suomalaisittain historiallisesta uudistuksesta ja paradigman muutoksesta, sillä aina tähän asti on tavattu luvata veronalennuksia pienituloisille ja kohdistaa veronkorotukset ”rikkaiden” maksettaviksi. Kun tätä populistista politiikkaa on jatkettu vuosikymmeniä, tuloksena on syntynyt maailmanlaajuisesti ainutlaatuinen kannustinloukku, jossa ansiotuloverotuksen progressio on äärimmäisen ankaraa.

 

– – –

 

Progressiivinen tuloverotus tarkoittaa sitä, että kaikki ihmiset eivät maksa tuloistaan veroja samassa suhteessa, vaan tulojen kasvaessa lisätuloista maksettava veroprosentti kasvaa – Suomessa huimaavan nopeasti ja huimaavan korkealle.

 

Käytännön elämässä tämä ankara progressio aiheuttaa sen, että mistä tahansa lisätulosta – esimerkiksi ylitöissä ahertamisesta tai uralla etenemisestä seuraavasta palkankorotuksesta – jää Suomessa käteen olennaisesti vähemmän kuin lähes missä tahansa muualla.

 

Niinkin matalalla tulotasolla kuin noin 3 800 euroa/kk verottaja vie jo yli puolet lisäansioista. Verokielellä ilmaistuna, lisätyön rajavero eli marginaalivero on tällöin yli 50 prosenttia.

 

Ns. suurituloisilla marginaalivero on vielä tätäkin karumpi, yli 59 prosenttia. Todellisuudessa tässä ei ole kyse edes kovin suurituloisista henkilöistä, sillä Suomessa ylimmät veroprosentit aktivoituvat jo hieman yli 8 000 euron kuukausituloilla (eli vähän alle 100 000 euroa vuodessa). Monissa muissa maissa vastaavia veroprosentteja nähdään vasta yli puolen miljoonan vuosituloilla, jos edes silloinkaan.

 

Jo edellä kuvattu olisi paha tilanne, mutta todellisuudessa työn verotus on Suomessa vielä tätäkin ankarampaa. Veronluonteisia sosiaaliturva- ja eläkevakuutusmaksuja on nimittäin piilotettu myös ”työnantajan osuuteen”, mikä kaunistaa huomattavasti työntekijän palkkakuitista näkyvää ennakonpidätyksen määrää.

 

Maksujen muodollinen suorittaja on yhdentekevä. Mikä tahansa veronluonteinen maksu on aina pois työnantajan maksamasta palkkasummasta ja vähentää siksi työntekijälle käteen jäävää määrää eli nettopalkkaa. Lisäksi kaikki palkkasummaan kohdistuvat maksut nostavat työllistämisen kustannusta ja siten tekevät yhä useammasta potentiaalisesta työpaikasta kannattamattoman Suomessa.

 

– – –

 

Siinä missä keski- ja suurituloiset ovat hyvin ankarasti verotettuja, kaikkein alimpien tuloluokkien verotus taas on ollut Suomessa kansainvälisesti vertaillen jopa poikkeuksellisen kevyttä. Tämä kummallinen epäsuhta on edellä todetuista populistisista syistä syventynyt vuosi vuodelta. Nykyinen porvarihallituskin joutui poliittisista syistä alentamaan tuloveroasteikkoa koko laajuudeltaan, vaikka kaikki asiasta jotain ymmärtävät tietävät, että pienimpien tuloluokkien verotusta olisi keventämisen sijasta ennemminkin syytä kiristää.

 

Erikoisella tavalla matalapalkkaisen työn kevyt verotus ei silti näy edes halpatyön houkuttelevuutena, sillä duunaritason työ on matalasta verotuksesta huolimatta kykenemätöntä kilpailemaan Suomen anteliaan sosiaaliturvan kanssa. Työttömyysturvan leikkaaminen olisikin oman juttunsa aihe, mutta ei käsitellä sitä tässä, sillä ansiotuloverotuksen jyrkkä progressio on yksi taloutemme suurimmista ongelmista.

 

– – –

 

Ankaran marginaaliveron vuoksi paljon työtä jää tekemättä, kun osaajat eivät koe motivaatiota ahertamiseen. Moni korkeakoulutettu myös muuttaa johonkin toiseen maahan, jossa osaamisesta ja ahkeruudesta palkitaan paremmin – eli korkeista tuloista jää merkittävästi enemmän käteen. Suomesta on käynnissä aivopako, josta siitäkin voisi kirjoittaa aivan oman artikkelinsa. Kannustimet maassamme ovat yksinkertaisesti liian heppoisia.

 

Edellä mainituista syistä käy niin, että verokertymä muodostuukin pienemmäksi kuin mitä se olisi, jos verokarhu tyytyisi matalampiin prosentteihin. Ilmiö on yleisesti tunnettu ja sitä kuvataan ns. Lafferin käyrällä.

 

Pelkkä verokertymän pieneneminen ei tietenkään ole kuin osa ongelmasta. Kaikki tekemättä jäänyt työ ja taloudellinen aktiivisuus – ei pelkästään niistä maksettavien verojen osuus – on poissa kansallemme kertyvästä hyvinvoinnista. Vaan mitenpä saada perille viesti hyvinvointitappioista maassa, jossa lukijat eivät edes räjähdä nauruun, kun otsikoissa puhutaan öky-Skodasta?

 

Laitavasemmistolainen media onkin yksi ongelmamme ytimistä. Viesti kireän verotuksen aiheuttamista ongelmista ei pääse läpi, eivätkä äänestäjät siksi edes tiedä, miten surkean tulevaisuuden he ovat itselleen valinneet. Valistaminen tuntuu jäävän sosiaalisen median, muutaman yksittäisen järkipoliitikon ja Nalle Wahlroosin tehtäväksi.

 

Siihen liittyen, Päivän Byrokraatti onkin jo muutama vuosi sitten kertonut, miten ”suurituloisten” veroprosentin alentaminen vastoin sosialidemokraattista intuitiota johtaakin verokertymän kasvamiseen. Tämä kirjoituksemme sivumennen todeten lienee ollut yhtenä vaikuttajana nyt toteutettuun uudistukseen.

 

– – –

 

Ottaen huomioon, kuinka paljon vasemmistolehdistö haittaa ja estää järkevän talouspolitiikan harjoittamista, onkin syytä antaa tunnustusta valtiovarainministeriössä tapahtuneelle ajattelutapamuutokselle.

 

Nyt tehdyssä veronalennuksessa historiallista on nimittäin myös se, että muutosta on perusteltu Lafferin käyrän kuvaamalla ilmiöllä, verotuksen aiheuttamilla käytösmuutoksilla.

 

Ainakaan Päivän Byrokraatti ei ole havainnut, että valtiovarainministeriö olisi koskaan ennen perustellut veroratkaisuja verotuksen dynaamisilla vaikutuksilla. Aina tähän asti muutosten vaikutukset verokertymään on laskettu enemmän tai vähemmän staattisesti – olettaen todelliselle elämälle vieraalla tavalla, että keveämpi tai kireämpi verotus ei millään tapaa vaikuttaisi ihmisten taloudelliseen toimintaan sitä lisäävästi tahi vähentävästi.

 

– – –

 

Vaikka kehuja jaammekin, samalla on syytä todeta faktana, että porvarihallituksen nyt ottama askel ei ole vielä kovin kunnianhimoinen. Korkeimpia marginaaliveroja alennetaan reippaasta 59 prosentista kuitenkin vain 52 prosenttiin.

 

Kuten Päivän Byrokraatin edellä viitatusta aiemmasta kirjoituksesta käy ilmi, tällaisessa veronalennuksessa on kyse vasta niin sanotusta itsestäänselvyydestä, sillä nykyisiä huippukorkeita marginaaliveroja alentamalla kaikki voittavat: verokertymä kasvaa, työntekijöille jää enemmän rahaa omasta työstään, motivaatio ahertamiseen lisääntyy, maahan jää enemmän rahaa niin sijoituksiin kuin kulutukseenkin ja houkutus maastamuuttoon pienenee. Win, win, win.

 

Vielä paljon enemmänkin voisi saada aikaiseksi. Porvarihallituksen verouudistuksessa ei poimita edes kaikkia ”matalalla roikkuvia hedelmiä”, sillä tuore tutkimus kertoo, että verokertymää voisi yhä edelleen kasvattaa veronalennuksilla. Tutkimuksen mukaan verokertymä olisi suurimmillaan, jos ylin marginaaliveroprosentti olisi 40. 

 

 

Huomattavaa on, että samaan johtopäätökseen päätyi myös yksi maailman huippulehdistä – Wall Street Journal – joka toukokuussa kommentoi pääkirjoituksessaan, että ”suurituloisten” veroale Suomessa on liian pieni. WSJ kirjoittaa: ”…vaikka ansiotuloveron lasku on oikea tapa ajatella kannustimia, niin 52 % marginaalivero on yhä liian korkea. Tämä pitää erityisesti paikkansa, koska tuo veroaste iskee jo niin vaatimattoman alhaisella tulotasolla.”

 

Tutkimustieto Suomen ankarien marginaalituloveroprosenttien tuhoisuudesta alkaakin kasautua. Eräs toinenkin viimeaikainen tutkimus totesi johtopäätöksenään: “Suomen verojärjestelmä on ylittänyt Lafferin käyrän huipun, ja korkeinta ansiotuloveroa tulisi laskea riippumatta tehtyjen oletuksien konservatiivisuuden asteesta”.

 

Nämä uusimmat tutkimustulokset ovat myös täysin yhteneviä aiempien tutkimusten sekä IMF:n ja OECD:n Suomelle antamien suositusten kanssa. Kysymys ei ole mistään marginaalisten ekonomistien näkemyksistä, vaan laaja konsensus – suomalaiset villapaitaekonomistit pois lukien.

 

Eikä kyse ole millään muotoa pelkästä teoriasta tai olettamista. Myös empiiriset havainnot muista maista ja muista verolajeista johtavat samoihin oppeihin ylikireän verotuksen vahingollisista dynaamisista vaikutuksista.

 

Esimerkiksi Ruotsista raportoidaan muutama vuosi sitten toteutetun suurituloisten veroalen mahdollisesti kasvattaneen verokertymää, mutta vähintäänkin säilyttäneen sen ennallaan.

 

Vastaavasti Norjassa päätettiin korottaa varallisuusveroa ja kuviteltiin staattisten laskelmien mukaan, että sillä saataisiin n. 150 miljoonaa euroa lisää verotuloja. Kävikin niin, että talouden tuottavimpia ihmisiä muutti massoittain pois maasta, ja jopa pelkkä varallisuusverokertymä aleni yli puoli miljardia euroa – muista veroista puhumattakaan.

 

Aivan samalla tavalla Ranskassa ylimpien marginaaliverojen korottamisella on epäonnistuttu keräämään valtion kassaan lisää verotuloja. Aivan liian moni hyvä veronmaksaja on reagoinut kehitykseen muuttamalla maasta, esimerkiksi Sveitsiin, Luxembourgiin tai kauemmaksi.

 

– – –

 

Toki katseen tulisi olla vielä paljon pidemmällä kuin pelkässä verokertymän optimoinnissa.

 

Valtiontalous on eri asia kuin kansantalous, ja jälkimmäistä vauhdittaisi vielä paljon reippaampi ja rohkeampi uudistus. Esimerkiksi kansanedustaja Tere Sammallahden ehdotus 20 prosentin tasaverosta on juuri oikeansuuntaista ajattelua.

 

 

– – –

 

Suomessa täytyy oppia nyt uusi ajattelutapa, ja siinä meidän on syytä ottaa mallia muista maista.

 

Kehittyneiden maiden enemmistö on hyvästä syystä päätynyt siihen rationaaliseen johtopäätökseen, että verotus on syytä pitää kohtuullisena. OECD-maissa on keskimäärin kymmenisen prosenttiyksikköä alempi verotus kuin Suomessa – joskaan ero ei toki kerry yksinomaan ansiotuloverotuksesta. Myös muissa verolajeissa kilpailijamaillamme on tyypillisesti meitä alempi verokanta.

 

Ansiotuloverotuksen osalta ongelmamme on kuitenkin mitä ilmeisin. Kun progressio on jyrkkä ja perheverotus puuttuu, jo aivan tavallinen keskituloinen perheenisä päätyy maksamaan teollistuneiden maiden ylivoimaisesti korkeimpia tuloveroja. Alla olevassa laskelmassa esimerkkiperheen isän Suomessa maksama tulovero on 39,2 %, huimasti korkeampi kuin vastaavassa asemassa olevien verovelvollisten keskiarvo OECD-maissa: 25,6 %. Ja tämä ero on vielä pientä verrattuna siihen, millaisiksi erot venyvät ns. suurituloisten kohdalla.

 

 

Suomalaisten kannattaisikin kysyä itseltään, miksi me kuvittelemme, että koko muu maailma on väärässä ja me lähes ainoina oikeassa. Jos kansan todella olisi mahdollista verottaa itsensä rikkaaksi, miksei Sveitsi ole köyhä ja Suomi maailman rikkain?